keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Jatkoa edelliseen

Ilokseni sain runsaasti kommentteja edelliseen eli auttavia käsiä löytyi. Kun "hätä" on suuri, niin apuakin löytyy. Kaikkein parasta on juuri tämä starttiapu eli kommentit saavat omat ajatusvirrat taas virtaamaan. Kiitos!

tilannekatsausta tekemässä

Päätin aloittaa nyt aluksi ruuan antamisen vain kolme kertaa päivässä. Närästysvaivojen takia olen antanut nyt nuo 4 kertaa, sitä ennen Vili sai kolme kertaa sapuskakupin eteensä. Palataan siis aikaisempaan käytäntöön. Onko se tyypillistä pikkukoirille, että aikuisenakin syövät monta kertaa päivässä? Isokokoiset koirat pärjäävät yleensä yhdellä ruokointakerralla aikuistuttuaan, mutta tämä pienten koirien ruokailu on itselleni vähän epäselvä. 
Kuten olette varmaan jo huomanneetkin... 

* Kuinka usein teidän koiranne saa ruokaa päivän mittaan?

naapuripihan kevättouhuja on mielenkiintoista seurata

Vilillä on ollut se tapa, että heti lenkiltä tultuaan syöksyy katsomaan, onko mahdollisesti joku aktivointileluista lattialla, jos ei, niin kurvaa keittiöön tsekkaamaan ruokakuppiaan ja normaalisti syö kaiken tai osan, usein kilauttelee vellikelloaan, että lisää pliis. Tämä toistuu siis 4 kertaa vrk. Aktivointilelu jossain muodossa on esillä säännöllisesti kolme kertaa päivässä, Vili kuitenkin tarkastaa aina sen puuttuvan neljännen kerran, että jos vaikka emäntä olisi seonnut laskuissaan, eihän sitä koskaan tiedä ja toivossa on hyvä Vilinkin elää.
Vili on tähän asti saanut ruokaa siis jokaisen lenkin jälkeen, ajallisesti suurinpiirtein klo 7-8, 12-13, 17-18 ja 22-23. Olen yrittänyt pitää annoksen koon suhteellisena ja välillä kaikki onkin sujunut hienosti.


kukahan tähän on ruikkinut?

Nyt sitten laitetaan uudet tuulet puhaltamaan! Jospa yritän vielä kerran kokeilla jotain perinteistä, yrjölänpuuron kaltaista osana ateriaa, siitä tulee todennäköisesti lihaperunapaistos, siinä on ne Vilin herkkuruuat jo nimessä mainittuina. Siihen kun sitten lisää päivittäin jotain muuta, vaikkapa kananmunaa? tai jotain ihmisten ruokalistalta. Peruna muusina ja lihat pieniksi pilkottuina. Kunpa nyt saan kehiteltyä jonkinmoisen reseptin. En tajua, kuinka koiran ruokkiminen voikin olla minulle niin vaikeaa...uusavutonko? Eikä ole ensimmäinen koira kyseessä, ensimmäinen tiibetinspanieli kylläkin.


mihinkäs tuo ihminen on menossa?

Kuulun varmaan siihen koiranomistajakastiin, joille nappularuoka olisi kuin luotu, ei tarvitse itse miettiä mitään, nappuloita kuppiin vaan. Huom. tämä ei ole tarkoitettu kritiikkinä kenellekään koiralleen nappuloita syöttävälle. Itsekin antaisin (vain) nappuloita Vilille, mutta kun....
Mielelläni nyt tässä tilanteessa jopa lisäisin nappulan määrää Vilille, mutta pelkään siitä mahdollisesti aiheutuvia oireita, korvien töhnimistä, silmien vuotamista, ruuansulatushäiriöitä ja ennenkaikkea närästystä. Viimeksi mainittu on se suurin peikko. 
Vilin vatsa toimii kuin unelma, jo aikojen alusta asti ja siihen en kyllä halua muutosta. Vilin korvat ovat nykyään hienossa kunnossa, niille ei tarvitse tehdä mitään, ei edes puhdistaa, kun ei ole mitään puhdistettavaa. Silmät valuttavat hiukan, mutta otaksun sen johtuvan kevään katupölyistä ja voimakkaista tuulista. Vilihän kokonsa vuoksi jyrää  tuolla ulkona kuin kadunlakaisukone, siitä taitaa johtuakin, että meidän lähiympäristön kadut ovat niin puhtaita ja siistejä...

jaahas, tuolta tulee rottweileri

Vilin aktivointilelun sisällön nappulamerkki on  Belcandon Adult Finest Croc. Sain kerran maistajaisrasian eläinkaupasta ja nyt olen jo ostanutkin pikkupussin. Nämä nappulat ovat pienenpieniä verrattuna muihin tuntemiini nappulamerkkeihin. Aktivointileluina Vilillä on Dog Spinny, ihanan yksinkertainen, mutta Vilin supersuosikki, "ongelma" ratkeaa sekunneissa...  
Viime vuonna ostamani hienot aktivointilelut ovat menneet jakoon, ei Vili oppinut niitä käyttämään tai sitten minä en ollut tarpeeksi kärsivällinen. Lisäksi käytetään aktivointiin kaikki paperipussit, pahvirasiat, munakennot ym. ja Vilillä on kehittyneitä tekniikoita niiden avaamiseen. Vili on myös hyvin kärsivällinen, ei luovuta, ennen kuin pakkaus on saatu auki. Kongia käytetään aniharvoin. Nuo viimeksi ostetut maustamattomat nakit maistuvat Vilille todella hyvin, paljon paremmin kuin taannoin se joululahjanakki. Näitä uusia nakkeja käytän myös noissa piilotustehtävissä, pieninä palasina siis.



Itselleni ei olisi tullut mieleeni tätä ideaa kongin jatkokäyttöön. Näitä myydään valmiina, mutta mikäpä estää tekemästä tavallisesta kongista heittokongia. 

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Ruokaa, ruokaa, uutta tuokaa...

Rohkeasti uskaltaudun kertomaan ihan julkisesti, mihin olen sortunut Vilin kulinaaristen vaatimusten edessä. Koirallani Vilillä kun ei ole ollenkaan miellyttämisentarvetta ihmistä kohtaan, niin minulla sen sijaan on suuri tarve miellyttää Viliä. Onko Vili manipuloinut minut? Olemmeko tietoisesti vaihtaneet osia? Onko Vili mahdollisesti kouluttanut minut haluamakseen palvelijaksi? Tiibetinspanielin yleisenä rotuominaisuutena mainitaan tuo puuttuva miellyttämisenhalu (vrt. kissa). Puuttuuko se siksi, että koiralla on taito manipulinointiin?
Entä onko koirani nirso, vaihtelunhaluinen, kulinaristi vai näitä kaikkia? Tunnustan olevani koirani palvelija. Vili kun soittaa vellikelloa (= lyö tassullaan ruokakuppia niin, että se kilahtaa), niin emäntä jättää kaiken muun ja rientää juoksujalkaa katsomaan, mitähän se poika haluaa, onko kuppi tyhjä vai tuleeko nenuun joku houkutteleva tuoksu?

Ennen kuin päästään varsinaiseen asiaan, (käytän pitkitystaktiikkaa...) kertaan muutaman faktan. Vili on totaalisen kyllästynyt tavalliseen ruokaansa. Ei maistu kana, kala, liha eikä luut, tölkkiruoka kierretään kaukaa. Ostin jopa heppapaistia, mutta ei, ei kelpaa. Ruinataan ihmisten ruokia, kuivamuonaa söisi vaikka kuinka innokkaasti (niissä on pakko olla jotain lisättyä houkutinta...), jos vaan antaisin. Vili saa vain 8 kpl pienenpieniä nappuloita päivässä aktivointilelussaan. NEU:n lintuversiot eli Vogel'it maistuvat onneksi edelleenkin, jotenkuten. Peruna myös. Vilin vointi muuten on ihan hyvä, on leikkisä ja iloinen, paitsi se iloisuus kyllä katoaa ruokakupin äärellä hyvinkin pian...

Pitkästä aikaa ostin mm. laktoositonta kermaviiliä, mutta ei kelpaa. Ja minä kun en voi katsella koiraa, joka nälissään vain pysyäkseen hengissä alistuu syömään jotain, mistä ei yhtään tykkää. Eikö ruokailun pitäisi tuottaa mielihyvää? Muukin kuin nälän taltuttaminen ja kylläisyys? Pitääkö koiran tykätä ruuastaan? Syödä mielellään? Saada makunautintoa?
Ainakin koirat (muutkin kuin Vili) valitsevat, jos voivat, mieleistään ruokaa, kerjäävät herkkuja, sylkevät suustaan pahanmakuiset jne. Siis koiralla on makuaisti. Kuinka tärkeää on koiran saada mielihyvää makuaistinsa kautta?

Pitkän esipuheen jälkeen asiaan:

Vatajan A-luokan mausteeton nakki 
Ostin Vilille em. kermaviilin lisäksi muutakin. Mausteettomia nakkeja. Suolaa niissä toki on, mutta ei muuta. Vili tykkää, (ainakin vielä) eikä ole ilmaantunut mitään oireilua. Vielä.
Ostin myös rusinatonta Rainbow-maksalaatikkoa. Siinä on vähemmän suolaa kuin muissa, kalliimmissa. Siitä tuli mieleeni, että pitäisikö tehdä itse maksalaatikkoa koiraversiona? Muistelen saaneeni kommentin joskus kauan sitten, että kaupan maksalaatikko on aivan ala-arvoista ruokaa. Onko se niin? Onhan se ihmisille tarkoitettua, vanhaa ja perinteistä. Vili ei puuroruuista pidä, mutta maksalaatikko tuntuu maistuvan, saa sitä kuitenkin ainoastaan lusikallisen ateriaa kohti.

E-koodit.fi

Ei  ole toki tarkoitus heittää nurkkaan hyviä koiranruokinnan periaatteita, mutta Vili vaatii jonkin sortin uudistautumista aina vähän väliä. Nirso? Vilikö...?

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Eläinrakkautta?

Niin, eläinrakkautta, hempeilyä, hentomielisyyttä, tunteilua vai joku muu mielen tasapainon oikku? Kuitenkin minua, 100% kaupunkilaista, häiritsee moni eläimiin liittyvä seikka, joka ehkä tuntuu muista ihmisistä aivan luonnolliselta "noinhan on aina tehty"-periaatteella.
Itselläni ei ole siis minkäänlaista sidettä maalaiselämään, en tunne edes ainuttakaan sukulaista, joka olisi ollut  maalaistalon kasvatti. Ainoat yhteydet maaseudun eläimiin ovat lapsuusvuosiltani, jolloin olin kesälapsena Vehmaan Vinkkilässä. Silloin olen ollut kosketuksissa lehmiin, hevosiin, sikoihin ja kanoihin. En kuitenkaan kovin läheisesti, vaan oikeastaan voisin kiteyttää sen niin, että silloin olen nähnyt kaikki nuo mainitsemani eläimet livenä...
Muistikuvani mukaan läheisin kosketus oli isoon karjuun, joka asusti eräänlaisessa ahtaassa lautakopissa. Liekö ollut tyypillistä karjun pitoa se sellainen? No, joka tapauksessa keräsin ruohoa ja tungin itseni sen karjun vierelle ahtaaseen koppiin ja tarkoitukseni oli antaa ruohot sille sialle. Minua kuitenkin alettiin etsimään, kun  olin kadonnut näköpiiristä ja löysivät minut makaamasta sen ison karjun viereltä. Kaikki aikuiset olivat kauhuissaan, että olin ryöminyt sen vihaisen karjun koppiin, olisi kuulemma voinut käydä huonostikin. Ruohot jäivät antamatta silloin.

Oliko tämä alku lämpöisen suhteen syntymiselle sikoihin, jota koen yhä vieläkin? Tykkään sioista, ne ovat yhtä älykkäitä kuin koirat, kiintyvät omiin ihmisiinsä ja oppivat koiran tavoin tuntemaan nimensä ja tekemään pikkutemppuja. Ne myöskin protestoivat äänekkäästi teuraalle joutuessaan, olen nimittäin joutunut nuorena tyttönä asumaan (Saksassa) lihakauppiaan naapurina, joka myös teurasti itse eläimensä. Monet muutkin kotieläimet ovat älykkäämpiä kuin maineensa. Siat ovat ihmiselle jostain syystä hyvin läheisiä ja tärkeitä, mm. niiden sydämen voi siirtää ihmiseen ja sian haimasta saadaan myös diabeetikoille elintärkeää insuliinia.

Olen poiminut muutamia itseäni suuresti ahdistavia eläintenpitotapoja. Sama pätee moniin muihinkin eläimiin, vaikka olenkin ottanut vain eräitä esimerkiksi. Näiden seikkojen takia en halua katsella teeveestä edes Maajussin morsiamen etsintää, kun aina törmään näihin epäkohtiin. Mieluisimpia minulle ovat ne ainoastaan maata viljelevät maajussit...


Siat

Minusta on kauheaa, että (isoissa) sikaloissa pidetään sikoja, älykkäitä eläimiä, jatkuvasti sisätiloissa ahtaasti, vailla mahdollisuutta toteuttaa luontaista käyttäytymistä. Tanskassa Jyllannissa näin ihania sikatiloja, joista otin kuviakin, joskin tietokoneongelmien takia en löydä niitä, mutta tässä yksi samankaltainen.





Lehmät



Täysin käsittämätöntä on myös tuo vasikan erottaminen emästään heti syntymän jälkeen eri karsinaan. Yksin. Maitonsa vasikkariepu saa tuttipullosta, vaikka luonto on asian täysin toisin suunnitellut. Lehmällä on myös emon vaistot, sillä on tarve huolehtia vasikastaan ja nuolla sitä ja opettaa sille lehmäntapoja. Samoin vasikka kaikkien poikasten tavoin tarvitsee emonsa hoivaa ja suojaa.





Kanat

En haluaisi olla kanakaan, mutta en haluaisi kanallekaan nykyisiä kananoltavia jossain suurkanalassa.




Varsinainen kanojen helvetti on tuo häkkikanala eikä ns. lattiakanala paljon armollisempi ole



Hevoset



En ole koskaan ratsastanut enkä ole mitenkään hurahtanut hevosiin. Kuitenkin tekee pahaa, kun hepat seisovat tallissa, jokainen omassa loosissaan. Odottavat, että joku tulee ratsastustunnille. Pääsevät hiukan jaloittelemaan ja sitten takaisin pilttuuseen. Seisomaan yksinään. Odottamaan.


Hevonen on laumaeläin. Se tarvitsee tilaa juoksemiseen ja toisten hevosten seuraa.



Eläintarhat

Eläintarhat ovat mielestäni myös pannaan julistettavia. Joillekin eläimille se saattaa olla kaikessa kauneudessaan ja luonnollisen ympäristön jäljittelyssään jotenkin sopiva, kuten aaseille, seeproille yms. Sen sijaan kaikki eksoottiset, eri ilmanalan eläimet sekä kaikki pedot kuuluvat luontoon, vapauteen. Muistan kouluvuosiltani ne ahdistuneet sudet Korkeasaaressa, jotka juoksivat verkkoaitaa pitkin edestakaisin, jatkuvasti ja loputtomiin. Vapaudenkaipuu loisti susien silmistä, vaikka niiden alue oli ihmissilmin mitattuna isohko.



Surullista on myös se vierailijoiden haaliminen keväisten eläinpoikasten avulla. Näiden suloisten vetonaulojen kasvettua poikasiän ohi niille ei ole enää "käyttöä", ei siis tilaa eikä tarvetta, ja jos mikään toinen eläintarha ei ole niistä kiinnostunut,  ne vähin äänin päästetään hengiltä. 


Sirkus

Suomessa on onneksi olemassa laki, joka rajoittaa eläinten käyttöä sirkuksissa. Ainakaan kissapetoja ja elefantteja ei Suomessa saa käyttää kansan huvittamiseen. Siitä huolimatta vielä moni eläin joutuu elämänpituiseen kärsimykseen kiertävän sirkuksen ahtaissa olosuhteissa vailla minkäänlaista lajityypillistä elämää. Ainoastaan koirat sopivat sirkuseläimiksi, ne ovat ihmisen seuralaisia luonnostaan, ja moni koira tekee temppuja mielellään. Toki ihmismieli on ahnas ja saattaa teettää koirilla aivan liian vaativia taidonnäytteitä, kansa kun haluaa sirkushuveja...



Koe-eläimet, turkistarhat, härkätaistelut... huoh

Puhumatta paras.


Lemmikit

Itselläni on ollut hamstereita, marsuja ja undulaatteja. Olen kyllä kokenut ristiriitaa niiden pitämisessä. Kaikilla oli mahdollisimman isot ja tilavat häkit, mutta eihän ne mitenkään vastaa luonnon olosuhteita. Marsujeni koin olevan "onnellisia", mutta hamsterit aiheuttivat paljon omantunnonpistoksia ja ahdistustakin. Vaikka niillä oli jokaisella mahdollisimman suuri häkki ja annoin niille myös mahdollisuuden vapaaseen jaloitteluun, niin aina ne menivät johonkin nurkkaan nakertamaan ulospääsyä. Siitäkin huolimatta, että neliöitä oli ihan tarpeeksi hamsterin juoksennella. Hamsteri olisi vain vapaassa luonnossa, missä ei seinät tule vastaan, oma itsensä.



Undulaatti kuuluu Australiaan, parvessa lentämään... Tässä hieno kuva undulaateista juomassa vettä, siellä jossain, Australiassa.


Koirat sensijaan kuuluvat ihmisen elämään, ne hakeutuvat omaehtoisesti ihmisten läheisyyteen, niiden kanssa yhteiselo on luonnikasta ja parhaimmillaan antoisaa molemmin puolin.

Valitettavasti koirankaan elämä ei ole läheskään aina auvoista. Ihminen, luomakunnan kruunu, tuottaa jalostamalla tahallaan, siis tarkoituksella, koiria, jotka tulevat kärsimään koko elämänsä ajan. Esimerkkinä vaikkapa tämä lyhyt lainaus eräältä foorumilta  "erittäin lyhyt kuono ja silmät ei millään tahdo mahtua olemaan silmäkuopassa". Kysynpä, eikö jalostaminen tarkoita jotain hyvää, parempaa ja miksi kukaan ostaa itselleen tahallaan sairaaksi tehtyä koiraa? Eikö ihminen ymmärrä eläimen kärsimystä? Niin, ja tämä oli vain yksi monista koiraan kohdistuvista epäkohdista (ihan liian lievä sana tähän, mutta en keksinyt parempaakaan).
--------------
Tässä oli lyhyt väläys eläimistä, olosuhteista ja siitä, mikä itseäni surettaa. En halunnut paneutua enempää aiheeseen, koska se on niin ahdistavaa ja täynnä tuskaa ja kärsimystä. Kunhan hiukan pintaa raapaisin.
Totta, on pahempiakin eläinrääkkäyksen muotoja. Silti ei pidä hyväksyä näitä "vähäisempiäkään", kaikenlainen kärsimyksen tuottaminen elävälle olennolle on tuomittavaa!


tiistai 20. maaliskuuta 2012

Kuvia lenkin varrelta


Ensin istutaan penkillä ja katsellaan ihmisiä,
talven viimeisen kinoksen päältä näkee kauas
tänään oli aurinkoista, kukahan tästä on juuri kulkenut
kinos on auringosta huolimatta vieläkin tallella, haukotuttaa...
sitten kotimatkalla vielä yhdelle penkille tarkkailemaan tilannetta
suuntaan ja toiseen
.

torstai 15. maaliskuuta 2012

Kaiken alku

Tämän blogin tapahtumien ratkaiseva alku oli alkusyksyllä 2009 eli noin 2½ vuotta sitten, kun Vilin takajalat olivat tämän näköiset. Vili oli vasta 9-10 kk ikäinen. Siitä alkoi aivan uusi ja tuntematon tie, mitä oli pakko kulkea. Vili, elämäni ensimmäinen koira, jolla on iho-oireita ja minä emäntä olin kuin Liisa ihmemaassa, en tiennyt mistään mitään. Ihan ummikkona aloitin perehtymisen allergioihin ja nettisivut vaan soljuivat toinen toisensa perään ja oma pääni oli kuin huolimattoman halkovaja, kaikki klapit sikinsokin.

takajalat v. 2009

Blogin pitämisen aloitin vasta runsas puoli vuotta myöhemmin tultuani siihen tulokseen, että apua ei sittenkään löydy niin helposti kuin olin toivonut ja luullut. Oli välttämätöntä perustaa oma blogi, 1. itselleni muistikirjaksi, 2. mahdolliseksi avuksi muille allergiakoiran omistajille ja 3. toivoin itse saavani vertaistukea ja -apua. Blogi onkin toiminut toivotulla tavalla ja luulenpa voivani sanoa, että ilman tätä blogia ja sen mukanaan tuomaa suurta tietomäärää, vertaistukea ja ihan konkreettista apua emme olisi nyt tässä.

Blogini kommentit ovat olleet se olennaisen tärkeä osa koko blogista. Ne ovat antaneet tietoa, tukea, vinkkejä ja paljon ajattelemisen aihetta, muillekin kuin minulle. Kommentit ovat blogin suola. En ole tähän mennessä saanut ainuttakaan ei-toivottua kommenttia, vaikka niitä on jo yli 800, tosin puolet ehkä omia vastauksiani, ja olen sallinut kaikki vastaajat enkä ole niitä etukäteen hyväksynyt. Toivottavasti tilanne jatkuu entisellään, ettei tarvitse tehdä mitään rajoituksia.

ai, puhutaanko minusta?

Erilaisia vaiheita on tullut käytyä läpi. Vaikka mitä. Kaikkea on kokeiltu. Koko skaala. Eläinlääkäriin petytty ja vaihdettu, luonteistuotteita, ruokavalioita, eliminaatiodieettiä, sairasteluja, kortisonia, tutkimuksia... Uskomaton määrä kaikkea. Suurin osa omia tutkimusmatkailuja asian tiimoilta, vähäisempi määrä eläinlääkärien toimesta. 

Käänteentekeviä asioita ovat olleet mm. oma oivallus muiden kokemusten ja neuvojen perusteella, eläinten luontaishoitajan opastus ja tuki, erään satunnaisen eläinlääkärin lausahdus ja erään foorumin eräs viesti. Vilin yleiskunnon kohentaminen aloitettiin luontaishoitajan neuvoilla, elimistön puhdistautuminen kuului myös siihen. Tämä ei tietenkään tapahtunut kädenkäänteessä, vaan vaati aikaa. 
Eläinlääkäriasemalla sijaisena työskentelevältä eläinlääkäriltä sain sitä edes kysymättä tukea kortisonin lopettamiseen ja siihen tapaan, millä se oli parasta tapahtua. Olikin ensimmäinen eläinlääkäri, joka ylipäänsä kehoitti edes yrittämään kortisonin lopetusta, muut päinvastoin väittivät Vilin atooppisena koirana tarvitsevan elämänsä loppuun asti kortisonia. On siis pienen pienestä sattumasta kiinni, millaisen neuvon satut saamaan lääkäriltä. Myöhemmin sain toiselta eläinlääkäriltä kehuja, että juuri näin pitäisi aina pitkäaikainen kortisonikuuri osata ja malttaa lopettaa.
Vähäisin potku eteenpäin ei ollut se erään foorumin viesti, joka herätti minut pohtimaan kortisonin antamisen ja eliminaatiodieetin yhtaikaisen toteuttamisen mielekkyyttä. 

Kohtalo piti siitä huolen, että nämä tärkeät seikat tapahtuivat samoihin aikoihin, vieläpä oikeassa järjestyksessä. Ja että oivalsin jotain, kuulin selvästi, miten tuolta pääkopastani kuului "klick" ja ajatus kytkeytyi toiseen. Siltikään en ihan oikeasti tiedä, mikä on johtanut tähän Vilin nykyiseen tilanteeseen. Ihme?

Nyt on kulunut vuosi siitä, kun Vili pääsi kortisonin orjuudesta vapaaksi. 

Kulunut vuosi on ollut hyvä vuosi. Kuitenkin pelkään yhä vieläkin alitajuntaisesti paluuta entiseen ja panikoin herkästi, jos Vili käyttäytyy tavalla, joka muistuttaa niistä pahimmista ajoista. Hälytyskellot ovat starttivalmiudessa edelleenkin. Iltaisin nukkumaan käydessäni yksi monista ajatuksistani on, että "toivottavasti Vili voi huomennakin hyvin". Olen hyvin kiitollinen nykyisestä olotilastamme, me Vilin kanssa olemme nykyään onnellinen parivaljakko.


Vili, onnenpekka


Muumipeikko ja Niiskuneiti löysivät kevään ensimmäisen leskenlehden.'Laitetaan sen päälle lasikupu,niin se kestää kylmät yöt' ehdotti Niiskuneiti. 'Ei laiteta.Se pärjää paremmin, kun sillä on vähän vaikeaa' sanoi Muumipeikko 



sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Taas sapuska mielessä

En tajua, kuinka aina päädyn Vilin kanssa tilanteeseen, että Vilille ei enää kelpaa se, mitä aiemmin söi innokkaasti. Tämä sama kaava toistuu jatkuvasti. Nyt esim. kala ei maistu missään muodossa, tölkkiruoka on out, broileri on pakkoruokaa ja kalkkuna on hyi. Vili norkoilee ihmisten ruokia ja sieltä saadut muruset maistuvat hyvin. Iltaisin Vili yleensä syö runsaasti, eihän terve koira näännytä itseään nälkään. Mukamas koiran parasta olisi, että se syö aina samaa ruokaa. Näin ainakin ns. viisaat väittävät. Pöh. Eihän luonnonvarainen koiraeläin syö joka päivä samaa ruokaa. Joskus saa jäniksen kiinni, joskus joutuu tyytymään hiiriin tai lintuihin ja onnenpäivinä pääsee peräti peura-aterialle. Kyllä siinä vaihtelua riittää.
Kuivamuona eli nappulat, joita annan päivittäin muutaman kappaleen aivotyöskentelyn merkeissä aktivointilelujen täytteenä, niin niitten perään Vili hinkuaa. En soisi, että Vili syö sen enempää nappuloita kuin mitä nyt. Näissä Vilin nappuloissa on tuoteselosteen mukaan hiilihydraatteina peruna+ohra tai riisi+kaura.
En kertakaikkiaan usko nappularuuan turvaavan koiralle edes paljon mainostettua ja kaikenkattavaa suojaravinteiden saantia, puhumattakaan viljojen ja huippukuumennetun mössön (terveys)vaikutuksista. Onkohan niihin lisätty jotain ruokahalun kiihoketta tai riippuvuutta aiheuttavaa ainetta? Ei kai koira voisi muuten hinkua sellaisten perään.


Millä reseptillä voisin itse valmistaa kuivanappuloita koiralleni? Tietenkin ottaisin lihaa, ehkä perunaa, terveellisiä öljyjä ja vitamiineja. Sitten jauhaisin kaiken mössöksi ja kuivattaisin nappulankokoisina uunissa tai kuivurissa. Tulisiko niistä koiran kuivamuonaa, mitäs luulette?

Selasin saksankielistä nettiä ja löysin sellaisia mainintoja, että kuivamuonaan sekoitetaan houkutusaineiksi useita erilaisia aromivahventeita, mm. glutamaattia E 621, jota on runsaasti mm. hiivauutteissa. Luonnollisia maunparantajia ovat mm. sokeri, suola, virtsa!, mallas ym., jotka eivät myöskään ole koiralle hyväksi. Toisin kuin ihmisten teollisissa ruuissa eläinten rehuissa ei lakisääteisesti tarvitse luetella lisättyjä makuaineita. Hui, tuli taas niin paha olo kaikesta lukemastani...

Deutschen servieren Haustieren den letzten Frass
Mistä on pienet nappulat tehty?

Mieleeni tuli, että koska kuivamuonaan käytetään kaikki mahdollinen eläinperäinen sivutuote sen mahdollisen oikean lihan lisäksi, niin onko mahdoton ajatus, että koirillekin syötetään koiraa...
Muistelen monia vuosia sitten tapahtunutta juttua, jolloin syötettiin jollekin eläimelle rehun joukossa oman lajinsa lihajauhoa ja siitähän ei tietenkään hyvää seurannut. Muistaakseni oli vielä kyse kasviksista ravintonsa saava eläin. Ahneudessaan teollisuus kyllä kykenee mihin vaan. Siis se ihminen siinä teollisuudessa.

*******

Löysin blogilistaltani hyvän jutun koiran mm. barfruokinnasta, olkaa hyvä:

Jagsterilta bongasin artikkelin ravinnon vaikutuksista koiran aggressioihin:

*******

Kevät on tulossa!

maata näkyvissä
kevätfiiliksiä
jalkakäytävä

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Aavarttia pukkaa ovist ja ikkunoist



Ei maar sentäs, harvakseltaan maistuu paremmalta. Ei karkkia joka päivä.

Annamari Kaikki elämäni koirat- sekä Liftari Messinen ja Liftari-blogeista ystävällisesti ojensivat blogilleni tämän tunnustuksen.
Oikkem pal kiitoksi!





Kaikella on hintansa eli tunnustukseen kuuluu seuraavat kolme tehtävää:

1. Kerro linkin kera blogissasi, kuka lahjoitti sinulle tämän Awardin.
2. Kirjoita seitsemän random faktaa itsestäsi.
3. Lahjoita tämä sama Award 15:lle blogille/bloggaajalle


Itsestään kertominen on oikeastaan hauskaa, mutta minulle tulee silti aina sellainen olo kuin riisuisin itseäni. Kuulun kai siihen ikäpolveen, jolloin itsestä puhuminen ja varsinkin omakehu olivat ei toivottuja-ominaisuuksia ihmisessä. Mutta kun se sentään on niin hauskaa, niin antaa mennä! Sanoi mäenlaskija, kun hyppyriltä alas lähti.

Ensin piti tarkistaa, mitä random oikeastaan tarkoittaa...


1.  Olen ns. kunniastani arka. En voi sietää sitä, että joku panettelee, parjaa tai vääristelee ts. puhuu minusta perättömiä eli syyttää minua aiheetta. Syystä minusta saa puhua mitä vain, eli seison tekemisieni takana. Olen joutunut usean kerran em. kaltaisen panettelun uhriksi, vieläpä aina hyvin yllättäviltä tahoilta.

Eräässä työpaikassani osastonlääkäri kertoi minun puhuneen negatiivisia asioita esimiehestäni. Olin irtisanoutunut siitä työstä ja muuttanut takaisin Suomeen. Kuinka ollakaan, noin puolen vuoden kuluttua palasin takaisin tekemään erään sijaisuuden. Heti kättelyssä esimieheni otti minut puhutteluun oletetun parjaamiseni takia. Olin kuin halolla päähän lyöty. En ollut ikinä vaihtanut ko. lääkärin kanssa sanaakaan, paitsi mitä työn kannalta oli pakko. Hän varmaan oletti, että en koskaan enää palaa takaisin ja omien mielipiteittensä tueksi kertoi minun olleen kanssaan samaa mieltä. Oli vaikeaa saada esimiehiäni uskomaan, että en ollut syyllinen, lääkärin sana painaa vaa'assa enemmän kuin tavallisen hoitsun. Nykyään tämä rontti osastonlääkäri on kyseisen sairaalan ylilääkäri.

2.  Olen huono ottamaan yhteyttä. En tykkää soittaa puhelimella minnekään, en edes kavereilleni. Kuvio menee siis aina niin, että ihmiset (ystävät, tuttavat, perheenjäsenet) ottavat yhteyttä minuun. Itselleni helpoiten pidän yhteyttä kirjoittamalla, sähköpostilla, mesen välityksellä tai kirjeitse.

3.  Olen syrjäänvetäytyvä luonne, viihdyn erinomaisen hyvin (yksin) kotona. En halua olla keskipisteenä, en hyvässä enkä pahassa. Ihmeellistä kyllä, minulla on yllättävän paljon hyviä ystäviä. Jatkuvasti koen syylliyyttä siitä, että olen huono ystävä vähäisten kontaktikykyjeni takia, mutta onneksi ystäväni ovat niin hyviä ystäviä, että eivät siitä hätkähdä.

4.  Olen koko elämäni kokenut olevani pidetty ihminen. Joskus lapsuudessa kylläkin kateus sai eräät lapset ja myös aikuiset! kohtelemaan minua vähemmän ystävällisesti, mutta tajusin jo silloin sen kaiken johtuvan silkasta kateudesta eli minulla oli jotain, mitä muilla ei ollut (kerron tästä joskus toiste lisää...).
Aikuisena olen sitten kuitenkin joutunut muutaman kerran tilanteeseen, jossa joku ei olekaan tykännyt minusta ja ilmaissut sen ilman väärinkäsityksen mahdollisuutta. Se vasta oli häkellyttävää! Minusta ei tykätä? Ei voi olla totta! Kaikkein hassuinta on, että itse pidän näistä henkilöistä hyvin paljon, edelleenkin.

5.  Yleensä pidän kaikista ihmisistä. Kuitenkin joskus on sattunut niin, että esim. jostain työtoverista en ole tykännyt. Tapoihini on kuulunut etsiä syytä itsestäni. Miksi en pidä hänestä? Mikä hänessä ärsyttää minua? Muistuttaako hän jotain tuntemaani henkilöä? Olenko hänelle alitajuntaisesti jotenkin kateellinen? No, sitten olen toiminut sillä tavalla, että olen ollut erityisen ystävällinen tälle ihmiselle. Olen keskustellut paljon ja jutellut mukavia. En ole vaihtanut työvuoroja hänen takiaan, vaan etsinyt kontaktia. Tämä sama kaava on toistunut aina vastaavassa tilanteessa. Ja kappas, en ole kyseistä ihmistä ottanut sydänystäväksi sentään, mutta ole oppinut tulemaan paremmin toimeen ja kokemaan tämän ihmisen silti melko mukavaksi.

6.  Vältän ristiriitoja. en tykkää riidellä kenenkään kanssa, pahoitan mieleni sellaisesta tosi voimakkaasti. En myöskään koe pärjääväni riitelyssä sille toiselle osapuolelle. Kuitenkin elämässä sattuu ja tapahtuu, joten olen riidellyt rankimman mukaan muutaman ihmisen kanssa. Voin vakuuttaa, että riitely tosiaan puhdistaa ilmaa, sillä olen näiden riitelykumppanieni kanssa hyvin lämpöisissä väleissä, nykyään.

7.  En voi sietää huutavia ihmisiä, sellaisia kovaäänisiä kiukkuisesti karjuvia tyyppejä. Yleensä voin alkaa jopa itkemään, vaikka se huutaminen ei kohdistuisi ollenkaan minulle. Koen sen vaan niin kamalan pelottavaksi. Televisio-ohjelmissakaan en tykkää vihaisesta huutamisesta. Silti itse käytän voimakasta äänivoluumia heti, kun kiivastun. Mutta sehän on ihan eri asia...

 Tässäpä näitä syvällisempiä katsauksia sieluuni. Ihan tuli riisuttu olo, mutta olkoon!

Tunne lukkosi - vapaudu tunteiden vallasta


Ojennan tämän Awardin jokaiselle blogiluetteloni blogille.  

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Ruuasta ja vähän loisistakin


Vili-possu on syönyt.


Kuten kuvasta näkyy, meidän Vili on pikkuporsas, ainakin ruokailun siisteyden suhteen. Mitään ruokailualustaa Vilillä ei enää nykyään ole, koska se kulkeutuu aina jonnekin kauas, kuten ruokakipotkin. Senkin pikkupossu.

Nyt on Maukas-tuotesarjan ensimaistelut ja -haistelut suoritettu. Annoin Maukasta ensin sellaisenaan ja sitten muuhun ruokaan sekoitettuna ja Vili suoritti sitten koehaistelun ja siihen se sitten tyssäsi. Tarjolla oli broilerinsiipiä jauhettuna sekä broilerin sisäelinseosta, raakavalmisteita siis. Erittäin inhottavan näköistä massaa. Miksiköhän ne on jauhettu ihan mössöksi kuin hampaattomille koirille konsanaan?
Mielekkäämpää olisi suikaloida tai pilkkoa ne niin, että niistä saa selkoa, mitä ne ovat ja olisi koirien purukalustolle edes hiukan hommia. Ehkä on tarkoituskin, että niistä ei mitään tolkkua saa...
Ei taida meitin Vili ymmärtää barffauksesta yhtään mitään. Seuraavaksi kokeilen niitä Maukas-sarjan kypsiä tuotteita, niiden valikoima tosin on enemmän kuin huono. Neljä erilaista pötköä, pennulle, seniorille, energiselle ja aikuiselle. Ainoa Vilille sopiva eli aikuiselle tarkoitettu sisältänee pääasiassa sianlihaa. Kyllä se on puute, että täytyy mennä kauppaan lukemaan tuoteselostetta pakastepötkön kyljestä...

*******
Löysinpä selkeät kuvasepustukset koiran madoista ym. loisista:

*******

Näitä talvisia kuvia riittää! Ihan mukavan paljon on lunta vieläkin ja ainakin meillä päin se on puhdasta. Kokeilin talutushihnan häivyttämistä alkeellisella korjausohjelmalla näissä molemmissa kuvissa. Suurennetuissa sen huomaa hyvin, joten ihailkaa mieluummin vain näitä pikkukuvia...




sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Maukasta ruokaa

Onneksi talvellakin (juu, kyllä vielä on talvi, vaikka tuo aurinko yrittää muuta todistella...) löytyy lumesta vapaita penkkejä Vilille, ettei aina tarvitse kiivetä Mount Everestille.



Ostin Vilille kokeeksi Musti&Mirri-liikkeen omaa tuotantoa olevaa, kuulemma terveellistä pakasteruokaa, nimeltään Maukas. Sitä myydään 500 gramman sekä joitakin tuotteita myös 1 kilon pötköissä. On kypsää ja on raakaa tarjolla, sekä lajitelmia erilaisia sisäelimiä ja luita. Monipuolista siis. Vahingossa meille lähti kaksi pötköä raakaa, toinen jauhettuja broilerinsiipiä ja toinen broilerin sisäelinseosta. Jälkimmäisen olisin mieluummin ostanut kypsänä, mutta en itse tajunnut eikä myyjäkään valistanut. Antoi sentään esitteen mukaan, missä ei valitettavasti mainita tarkkoja raaka-aineita, vaan ainoastaan proteiinipitoisuudet ja sen sellaiset. Ainakin raakapötköjen, toivottavasti myös kypsien, päältä löytyy raaka-aineet, mutta olisi kätevämpää saada lukea ne esitteestä ja siten suunnitella ostoksiaan. Valmistuttaja on Musti&Mirri, valmistajan nimeä ei löydy, mutta kuulemma se on Musch. Lienevätkö tasan samoja tuotteita kuin Musch:in omat, eri nimellä vaan?
En ole vielä Vilille antanut mitään, joten omakohtaista kokemusta ei ole. Suhtaudun niihin melko kriittisesti, toistaiseksi, ja varsinkin foorumeilta lukemani perusteella. Lisäksi puutteellinen esite ja vaikeasti tai ei ollenkaan löydettävät nettitiedot ovat suuri puute. Ihan kuin olisi jotain salattavaa.

Petsien keskustelu sekä itse aloittamani Koirat.com

Vetisiä kuulemma eli sama kuin Murre-Mixit, jotka jostain kumman syystä sisältävät salaatteja kuidun lähteenä. NEU:n pakastepötköistä ei ainutkaan ole vetinen, ne ovat tiivistä tavaraa, niissä erottuu niin riisi kuin porkkanat ja herneet ihan silmämääräisestikin. Toivon, että näillä Maukas-pakasteilla tulisi olemaan käyttöä Vilin ruokailun lisukkaana, kaikista ennakkoepäilyistäni huolimatta.