keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Kesäkoira

On taas koittanut se aika vuodesta, jolloin aina jostain ilmestyy hoitokoira. Tällä kertaa se on, kuten viimeksikin, tyttäreni koira. Koira on kuitenkin uusi, viimeksi oli Sindi (k. 11/2011), Tallinnan tyttö ja nyt tänä kesänä koira on Betsi (s. 3/2010), Pietarin tyttö.
Betsin menneisyys on kuitattu muutamalla lauseella, kopioitu sivulta Elämä koirille:
"Betsi pelastettiin pentuesisarustensa kanssa öljyteollisuuden alueelta. Tällä hetkellä koira asuu Pietarissa sijaiskodissa. Luonteeltansa Betsi on älykäs, lempeä, ystävällinen ja leikkivä neiti. Tulee toimeen hyvin muiden koirien ja lasten kanssa. Sisarukset ovat Bim, Best, Barri. Betsi on steriloitu."
Betsi on nyt asunut Suomessa uudessa kodissaan noin ½ vuotta. Betsi on älykäs, oppivainen ja äärimmäisen ystävällinen koira. Betsi on hyvin nöyrä ja alistuvainen, se arkailee uusia asioita ja vieraita ihmisiä, voisi sanoa, että Betsi on sellainen peräkammarin tyttö, joka ei ole vielä paljonkaan nähnyt maailmaa. Aggressiivisia piirteitä Betsissä ei ole lainkaan, ainoa murina on kuultu, kun Vilillä on ollut ns. taka-ajatuksia Betsin suhteen.


Olen uneksinut vieressäni nukkuvasta koirasta, Vili ei moiseen suostu, mutta Vilin edeltäjä Hessu oli sänkykoira. En oikeastaan tiedä ihanampaa kuin nukkua koiran vieressä, ja nyt unelmani täyttyi. Tosin Betsin kokoisessa (säkä noin 55 cm) hurtassa on kyllä vähän liikaa sitä unelmaa. Hyvin ollaan silti yksi yö pärjätty, ihmeen pienen tilan Betsi vei eikä paljon asentoa muutellut, samaa voin sanoa itsestäni...
Läheisyyttä kaipaa Vilikin, ei nimittäin ole koskaan aikaisemmin nukkunut sohvalla, mutta nyt hakeutuu ilman niitä taka-ajatuksiaan Betsin vierelle nukkumaan. Tai mitä minä niistä taka-ajatuksista tiedän, ehkä Vili noudattaa jotain strategiaa saavuttaakseen Betsin suosion?



Heti hoitosuhteen alkajaisiksi Betsi joutui mm. pedikyyrille sekä punkkisyyniin, syystä että oli viettänyt juhannuksen saaristossa, punkkien valta-alueella. Betsi on ihanan helppo hoidettava, kiltisti antaa tehdä kaikki toimenpiteet. Mikä helppous puhdistaa ison koiran korvia! Vanutyyny kostutettuna korvaöljyyn mahtuu kokonaisuudessaan sormen ympärillä korvakäytävään, puhdasta tulee ja ilman pelkoa satuttamisesta. Toista se on pienen koiran korvien puhdistaminen, onneksi Vilin kohdalla ei useinkaan ole siihen tarvetta. 
Ulkoilu ei suju molempien koirien kanssa yhtä aikaa niin, että on vain yksi taluttaja. Betsi aloittaa ulkona välittömästi riehumisen, jos Vili on mukana eikä Vili halua leikkiä noin isojen koirien kanssa. Vili suorastaan pakenee Betsiä, mitä nyt pieniltä kintuiltaan pääsee. Terve itsesuojeluvaisto näyttää toimivan Vilillä hyvin.



En voisi kuvitellakaan itse omistavani noin isoa koiraa, en varsinkaan tämän ikäisenä, kuin nyt olen. Nuorempana oli periaate, että voin ottaa koiran syliin, se oli siis koiran maksimikoko. Suurimmat koiramme olivat suomenlapinkoiria, juuri ja juuri jaksoin heidät nostaa, painoa oli noin +/-25 kg. Minulle on aina ollut tärkeää, että kykenen hallitsemaan koirani ilman mitään erityisiä varotoimia, kuten vedonestovaljaita tms. 
Betsin ulkoilu jää pakostakin isännän tehtäväksi, minusta ei siihen ole. Jos Betsi saa jalat alleen, niin se on menoa se. Jo Betsin normaali kävelyvauhti on reippaan menevää, ikkunasta olen seurannut isännän ja Betsin ulkoilua: Betsi marssii edellä ja isäntä perässä kuin kävelyn Euroopanennätystä tekemässä.
Ihan hyvä, että meillä on Vili, tuo rauhallinen viilipytty, joka ymmärtää lepohetkien ja penkkien arvon.





lauantai 23. kesäkuuta 2012

Vähä sitä ja vähä tota

Vähän sitä ja vähän tuota eli sitäsun tätä...

Jussista on melkein selvitty, paitsi mitä nyt vielä huomenna nimipäiväänsä viettää. Onnea Jusseille, kaikenlaisille, pupujusseillekin.



Torkkupeitto on tekeillä. Tällä kertaa ei Vilille, vaan itselleni. Samoista hyväksi todetuista langoista kylläkin, Novitan 7-Veljeksestä. Nyt käytän helpompaa tekniikkaa, kudon ainaoikein neliöitä, lankaa on jäljellä 700 grammaa, luulisi sen riittävän pikkupeitoksi. Paloja on valmiina 26 kpl ja pari uutta väriäkin löysin kätköistäni. Kudon puikoilla 4½, yksi pala on kooltaan noin 11cm x 11 cm, silmukoita 22 ja kerroksia 38. Tavoitteena on saada se jouluksi valmiiksi. Eli nou hätä.
Idean sain Alvarin blogista, värit heidän peitossaan ovat hempeät, meidän peitossa taas vähän synkemmät. Meillä on sitten Vilin kanssa samansävyiset peitot, kyllä meitin kelpaa...

Alvarin peitto

*******

perunasalaattia, njam...
Minulla ja meitin isännällä on melko erilainen maku ruokien suhteen, mutta hänen valmistamansa kylmä perunasalaatti on kehumisen arvoinen. En ole koskaan seurannut sen valmistamista, pysyn suosiolla poissa keittiöstä, mutta syömiseen osallistun innokkaasti.
Tämä perunasalaatti säilyy hyvänä useita päiviä jääkaapissa, ei tarvitse pelätä pilaantumista, kuten majoneesia käytettäessä. Maultaan se on raikasta ja pitää keveydestään huolimatta nälän kauan loitolla. Myös lapset ovat tykänneet tästä.
Siihen tulee keitettyjä perunoita ja munia, paprika, vihreä kurkku, etikkakurkkua, sipulia, etikkakurkkujen lientä, suolaa ja mustapippuria maun mukaan. Munien päällä koristeena paprikapulveria. Ohjetta on helppo muunnella mieleisekseen.

linkki: perunan viat
Tänä vuonna olen ihmetellyt sitä, että ns. vanhoja perunoita on saatavilla vielä juhannuksen aikaan eivätkä ne kasva ituja. Myöskään viimevuotiset sipulit ovat kuin uusia riihikuivattuja, itukasvua ei näy. Aikaisempina vuosina niin peruna kuin sipulikin ovat kevään tullen aloittaneet itämisen kaapin pimeydessäkin.
Millä niitä on käsitelty? Säteilytetty? Jos niistä on tapettu luonnollinen kasvaminen, on varmaan tuhottu myös jotain muutakin! Minä tahdon ne vanhanaikaiset perunat ja sipulit takaisin, ihan totta, en tykkää tästä elintarvikkeiden manipuloinnista ollenkaan. tahdon mahdollisimman aitoa, elävää ruokaa. "Barffia..."

*******

Kaveri on tulossa!
Vanha, rakas tyttökaveri, 13v.

*******



keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Hyvää juhannusta!

Anders Zorn: Juhannustanssit 1897

Juhannus

Minä avaan syömmeni selälleen
ja annan päivän paistaa.
Minä tahdon kylpeä joka veen,
ja joka marjan maistaa.

Minun mielessäni on juhannus,
ja juhla ja mittumaari,
ja jos minä illoin itkenkin,
niin siellä on sateenkaari.

(Eino Leino) 






Eräänä juhannuksena esiintyi The Rolling Stones Suomessa, Porin Yyterissä.
Siellä olin minäkin. 
En heittänyt rintaliivejäni lavalle eikä minua kannettu paareilla pois...





maanantai 18. kesäkuuta 2012

Lapsuusmuistoja osa III

Radio oli koko lapsuuteni ajan se tärkein ja ainoa kodin viihdekeskus. Se kertoi uutiset muutaman kerran vuorokaudessa, sieltä kuunneltiin urheilukilpailut ja lapsille oli omat ohjelmansa.
Ollessani lapsi ja vielä kun olin nuori koululainen, ei radio tarjonnut paljonkaan musiikillista nautintoa. Ei ollut olemassa sävelradiota, eikä ohjelmaa ympäri vuorokauden. Aikamerkki tuli usein ja säätiedoitukset myös. Muistaakseni klo 23 toivotettiin jo hyvää yötä kuuntelijoille. Radiokuuluttajina olivat mm. Carl-Erik Creutz ja Hugo Ahlberg.

Seuraavassa koosteessa uutisia heinäkuulta 1960, mm. uutinen Kennedystä sekä Lauantain toivottujen levyjen alkua ym.



Lauantaisin tosin soitettiin Lauantain toivottuja levyjä, ensimmäinen puolituntinen klassisia ja vakavamielisiä sävelmiä, toinen puolituntinen iskelmämusiikkia. Siinä kaikki. Toiveet sinne radiolle lähetettiin postitse, kortteina tai kirjeinä. Lähetysaika oli aina klo 17 ja klo 18 soitettiin ns. ehtookelloja, varsinainen pyhänvietto alkoi.

Harmony Sisters'in Kodin kynttilät soitettiin lähes joka kerta toivottujen laulujen ensimmäisellä puolituntisella. Siksi se on jäänyt erityisesti mieleeni. Näin vanhempana ajateltuna se onkin hyvin kaunis laulu.



Levysoitin oli se väline, joka tarvittiin runsaampaan musiikin kuunteluun. Meillä ei sellaista ollut, onneksi vanhempi veljistäni oli hyvä laulaja ja niin sain jo pikkulapsena kuunnella aitoa, elävää laulantaa.

Juuri ennen sitä toista puolituntista soitettiin usein Tapio Rautavaaran Isoisän olkihattua. Kevyt lasku kevyempään osioon...







Radion lastenohjelmista tärkein ja ehkä myös ainoa, oli Markus-sedän lastentunti. Se lähetettiin aina torstaisin ja jokaisessa lähetyksessä Markus-setä kehoitti lapsia olemaan kilttejä ja syömään kaurapuuroa. Lastentunti oli viikon kohokohta ja muistan pohtineeni, miten se Markus-setä ja kaikki ne lapset mahtuvat niin pieneen radioon... Ne olivat Markus-sedän viimeisiä työvuosia ja minulla oli onni päästä niistä osalliseksi.

Lastentunti Lahdessa 1956

Radiosta kuunneltiin myös kuunnelmia. Muistan sellaiset kuin Hyvää iltaa, nimeni on Cox ja Pekka Lipposen ja Kalle Kustaa Korkin seikkailut. Ne olivat jaksosarjoja ja jännityksellä sai aina odottaa seuraavaa osaa. Varsinkin salaperäisellä äänellä lausuttu hyvää iltaa, nimeni on Cox, jolla ohjelma aina alkoi, sai jännityksen väreet kulkemaan. 

Lastenlauluja

Georg Malmsténin lastenlaulut olivat todella kivoja lauluja. En ymmärrä sitä, että niitä ei enää nykyään lauleta eikä soiteta juuri lainkaan. Luulisi lastenlaulujen olevan ikuisia, polvelta toiselle periytyviä.



Ragni Malmstén, isänsä tytär, tulkitsi useita isänsä lauluja. Kaikissa Jori Malmsténin lastenlauluissa oli voimakasta tulkintaa mukana ja niihin lasten oli helppo eläytyä. Videoita ei ollut ja vain ääni radiossa välitti laulujen sanomaa. Lauluja kuunnellessa saattoi tuntea pelkoa, jännitystä, iloa ja onnea, tunteita puhuttelevia ne olivat kaikki. Karhunpoika sairastaa-laulu sai elämäni ensimmäiset myötäelämisen kyyneleet virtaamaan.

Karhunpoika sairastaa,
häntä hellikäämme
lääkkehillä hoidelkaa 
Nalleystäväämme 
uni paras lääke on 
sitä nauttikaamme 
Nalleraukan kuntohon 
aamuksi jo saamme.



YLE:n arkistoista löytyi vanhoja nauhoitteita, olkaa hyvä, kuunnelkaa:
Kolmesta possusta liikennelauluun
Mikkihiiren seikkailut

Lasten liikennelaulu, jonka osaan vieläkin kokonaan ulkoa

Valppain mielin muista sä aina
vaaroja liikenteen.
Kaikki säännöt mieleesi paina,
paina ne tarkalleen.
Säännöt ne vasta auttavat lasta
turvassa kulkemaan.
Vältä vaaraa uhmailemasta,
sääntöjä seuraa vaan.

Muista aina: Liikenteessä
monta vaaraa ompi eessä.
Siksi valpas aina mieli se on
turva verraton.

Suojatietä muista sä käyttää,
se kadun poikki vie.
Valkoviiva ohjaa ja näyttää
missä on suojatie.
Niin vasemmalle, kuin oikealle
katsahda sittenkin,
silloin et jää auton alle
tiesi on turvaisin.

Muista aina...

Kaupunki on kauhean suuri,
joskus se eksyttää.
Ällös pelkää on apu juuri
poliisisetä tää.
Hän voipi vaikka neuvoa, taikka
muutenkin auttaa niin.
Siinä missä on paha paikka,
turvaudu poliisiin.

Muista aina...

Leikitellä ei pidä tiellä,
sen sinä muistat kai.
Monta kertaa leikit ne siellä
hirveän lopun sai.
Äitikin uottaa, toivoo ja luottaa
lapsia koulustaan.
Ei saa huolta äidille tuottaa
tuhmilla tempuillaan.

Muista aina...

Suojelusenkelitaulu löytyi lähes joka kodista

Vesa-Matti Loirin versiona vanha Maan korvessa kulkevi lapsosen tie



Kipparikvartetti: Puttepossun nimipäivät



Klippi on Markus-sedän läksiäisjuhlasta 30.12.1956 Messuhallista.
Markus-sedän läksiäisjuhla radioitiin suorana. Markus-setä eli Markus Rautio ehti työskennellä Yleisradiossa 30 vuotta. Hän aloitti kuuluttajana radiossa vuonna 1926. Parhaiten Markus Rautio tuli tunnetuksi Lastentunnin Markus-setänä.

Lapsuuteni iskelmämusiikkia

Kiitos veljieni, musiikkimaailmaani kuuluivat myös iskelmät. Itse en ollut sen ikäinen, että olisi oikeasti kiinnostanut, mutta lähes aikuiset veljet toivat iskelmät kotiimme. Kun olin murrosikäinen, soivat radioissa jo aivan toisenlaiset sävelmät, nämä muistiin jääneet muutamat esimerkit tässä ovat kuitenkin olennainen osa musiikillista varhaislapsuuttani.

Tuula-Anneli Rantanen, turkulainen iskelmätähti: Teksasin keltaruusu




Brita Koivunen: Suklaasydän




Valitettavasti seuraavat kaksi videonpätkää eivät enää ole käytössä.

Annikki Tähti: Muistatko Monrepos'n
Tämä oli vanhemmilleni tärkeä iskelmä, Viipuriin oli jäänyt juuri perustettu koti, kun sota pakotti jättämään kaiken ja lähtemään äkkiä turvaan.



Annikki Tähti: Kuningaskobra



Televisiota ei lapsuudessani ollut vielä kenelläkään. Ollessani 12-14 vuotias, hankkivat useat tuttavaperheet ensimmäisiä televisioitaan, mustavalkoisia tietenkin. Heidän luonaan istui koko naapurusto sohvalla töllöttämässä tätä inhaa vempelettä. Monissa kodinkoneliikkeitten ikkunoissa oli mainosmielessä televisio, joista voi kadulla seisten seurata "elävää kuvaa".
Itse olin kaverini luona sinä perjantai-iltana, jolloin presidentti Kennedy murhattiin. Katsoimme heidän televisiostaan Tohtori Ben Casey-nimistä amerikkalaista lääkärisarjaa, kun ohjelma keskeytettiin ja kerrottin siitä ampumistapauksesta. Silloinkin oli olohuoneen sohva täynnä naapureita, joilla ei ollut vielä televisiota, kuten ei meilläkään.


Olavi Virta: Sokeripala 

Oi, jos kaunis kultaseni
Oisit ruusupuu,
Itse sua hoiteleisin
Eikä kukaan muu,
Pitäisin sun akkunalla,
Että sanois kansa:
"Parhaimmalla paikalla
Hän pitää rakkaimpansa."

Oi, jos oisit kultaseni
Kissanpentu vain,
Illoin saisit unen päästä
Kiinni polvellain,
Silittäisin päätäsi ja
Sievää nöpönenää,
Enkä sua luovuttaisi
Kenellekään enää.

Oi, jos oisit kultaseni
Soker'palanen
Pitäisin sun piilossa vain
Salaa suudellen.
Mutta voi, voi surkeutta
Voi, voi tätä pulaa,
Suudelmista suloisista
Saattaisit sä sulaa!

Oi, jos oisit kultaseni
Helmi syvän veen,
Hellästi sun sijoittaisin
Kultasormukseen.
Sormessani hurmaavinta
Hehkuasi loisit,
Yksinäiseen sydämeeni
Onnentunteen toisit.

Olavi Virran olen tavannut ihan livenä hänen viimeisinä vuosinaan. Hän esiintyi Tukholmassa suomalaisten tansseissa, itse olin Ruotsissa ekassa oikeassa työpaikassani, vanhusten hoitolaitoksessa. Olavi Virta piteli tanssisalin pylväistä kiinni, humalassa kun oli ja se oli kaikki niin surullista. Hienoääninen mies ja niin se viina vaan hänetkin vei.

Oli  ne aikoja, kun niitä nyt muistelee. Runsautta ei ollut ohjelmatarjonnassa, eikä kyllä missään muussakaan asiassa, mutta nykyajan liiallinen tarjonta kaikessa on se toinen ääripää. Liika ei tee asioista parempaa, olisikohan vähäinen niukkuus aina se parempi vaihtoehto?


keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Kuulumisii

On aika kertoilla Vili-pojan kuulumisia. Oikeastaan Vili voi hyvin. Korvat pysyvät puhtoisina, silmät eivät vuoda, tassut ovat ok, anaalit toimivat kunnolla (kop kop puuta), turkki on kaunis. Tänään juuri päivälenkillä tapasimme 4 koiratonta, ventovierasta ihmistä, joihin Vili otti kontaktia. Jokainen heistä sanoi, että onpa kaunis paksu turkki, eli kai se sitten on semmoinen.
Vilin ruokailut ovat vähän sitä sun tätä, aamuruokaa en enää laita lainkaan esille, Vili saa tyytyä puolikkaaseen mausteettomaan koirannakkiin, jonka poika saa ahertaa esille jostain pakkauksesta tai pussista. Aivojumppaa heti aamutuimaan, aamulenkin jälkeen.


Vilkkaan viikonlopun jälkeen Vili valvotti koko yön. Jo ilta enteili tulevaa. Vili kaivautui peittojen alle, se on aina merkki Vilin huonovointisuudesta, tavalla tai toisella. Myöhäisillalla Vili oksenteli useaan kertaan. Pyrki yöllä sänkyyn ja se on myös aina merkkinä, että jotain on vialla. Sain nostella Viliä vähän väliä sänkyyn, ei hypännyt itse, vaikka on olemassa korokkeena jakkara. Halusi vierelle, oli läheisyydenkipeä, joka on Vilille melko vieras piirre. Sängystä poistui jakkaran kautta, mutta hyvin varovaisesti astuen, ei hyppäämällä, kuten normaalisti. Nousi jatkuvasti istumaan, sehän on aika varma merkki närästyksestä. Tätä jatkui aamuviiteen asti, silloin Vili päätti herättää isännän ja lähtivät jo niin varhain aamulenkille.

Yön aikana annoin survottua keitettyä perunaa Vilille siinä uskossa ja toivossa, että siitä olisi apua. Nykyään en ole enää herkästi antamassa mitään närästyslääkkeitä sen viimeksi olleen kokemuksen jälkeen, koko  juttu löytyy täältä. Yritän auttaa Vilin oloa mieluummin kotikonstein ja luonnollisin menetelmin.
Taas vilisivät ne aikaisemmat kauhukuvat silmissäni, kun Vili sairasteli näitä vaivoja jatkuvasti. Meillä oli tällä kertaa  onnea, se oli kuin olikin vain tämä yksi yö ja sen jälkeen Vili on voinut taas hyvin.

Nautin siitä näkymästä, kun Vili makaa selällään. Aikaisemmin se ei merkinnyt minulle muuta kuin herttaista asentoa ja levollisesti nukkuvaa koiraa. Sen jälkeen, kun eläinlääkärimme sanoi, että mahavaivainen koira ei koskaan makaa selällään, on tuo asento saanut aivan uuden merkityksen. Hunajaa korville eiku silmille. ♥

Että mistäkö tämä mahavaiva johtui?

Vili sai ruuaksi NEU:n riisilohta, kokeilumielessä, ostin sitä ensi kertaa. Vili on aikaisemminkin oksentanut syötyään lohta meidän ihmisten aterioista. En tiedä, mikä on syy, voiko se olla lohi? No, joka tapauksessa toistaiseksi ei enää lohta Vilille.

Mitä Vilin ruokailuun tulee, luotan perunan hyvään vaikutukseen. Sen sijaan kritisoin esim. Maukas-tuotteita, joillekin ne ovat varmaan ihan onneomiaan, mutta ei Vilille. Vili ei niistä tykkää.
Nyt sulatin viimeksi sellaista kypsäversiota ja sulattuaan se oli paksua velliä tai löysää puuroa eli sen vesipitoisuus on suuri. En oikein tajua asiakasystävällisyyttä, jos ruokaan lisätään paljon vettä ja se sitten pakastetaan pötköiksi. Vettähän saa jokainen kraanastaan lisättyä, jos haluaa. Paremmin tajuan sen myyntikikkana rahastusmielessä, ihmiset maksavat vedestä, jolloin lihaa yms. tarvitaan 500 gramman pötköön aika vähän. Olenko hiukan ilkeä ajatellessani näin?

NEU:n pakasteruokien kunniaksi sanottakoon, että ne ovat täyttä tavaraa, vetisyydestä ei jälkeäkään. Eikä ne ole muussia, vaan niistä erottuvat kokonaiset herneet ja broilerinsydämet. NEU-pötköjä saa kuulemma nykyään myös Citymarketeista.

Koiran synty - loitsu


Löysin blogista Tomo & Kaede loitsurunon koiran synnystä ja tässä se on. Täytyyhän koirablogissa olla ehdottomasti historiallista ja jopa pakanallista taustatietoa, edes hiukan. Minä kun en jaksa perehtyä perusteellisesti mihinkään, mutta jos joku kiinnostuu aiheesta enemmänkin, niin tästä on helppo jatkaa.

Taustatietoa Wikipediasta:

Susi oli ainakin kristillisenä aikana vihatuin eläin. Se ei saanut kunnioitusta kuten muut petoeläimet. Suden syntyä on luettu varauduttaessa susien varalta. Susi on syntynyt naisesta, jonka hedelmöittää tuuli. Samaan tapaan syntyivät myös eräät taudit. Suden ja koiran sukulaisuus oli hyvin tiedossa, ja koiran syntykertomus oli samankaltainen kuin sudenkin. Suden ja koiran synnystä kerrottiin myös samassa kertomuksessa:

»Kohussansa koiran kantoi,
Suven muissa suolissahan,
Penin alla pernohinsa...» 




Koiran synty
Taikoja ja loitsuja vuodelta 1880
Toimittanut Elias Lönnrot 

Tuulest' on penuen synty,
Ahavasta koiran alku;
Louhiatar vaimo vanha,
Portto Pohjolan emäntä,
Perin tuulehen makasi,
Lonkamuksin luotesehen,
Teki tuuli tiineheksi,
Ahava kohun kovaksi,
Mit' on kohtunsa kovana?
Kohussansa koiran kantoi,
Penun alla pernojensa,
Maksoissansa maan itikan
Yksikuisen, kaksikuisen;
Kuun on kolmannen lopulla
Alkoi luoa luomiansa,
Vajennella vatsoansa
Kohustansa koiran luopi,
Penun alta pernojensa, 
Ken kantoi kapalorievut,
Lapsen karkean karpalon?
Haivon akka raivokerta,
Se kantoi kapalorievut,
Liinoissansa liekutteli,
Helmoissansa heilutteli,
Laitti poian polkemahan,
Villahännän viittomahan,
Pohjolan parahin neiti,
Sepä seisoi seinänvieret,
Asui ikkunan alukset,
Simoa sulaelevi;
Sima hyytyi hyppysihin,
Jolla voiti hampahia,
Tuli koira kunnollinen,
Sai sepeli siivollinen,
Jott' ei syö vähäistäkänä,
Pure pikkuruistakana.

Kyllä tieän koiran synnyn,
Arvoan alun penikan,:
Tehty on rikkatunkiolla,
Vainiolla valmistettu,
Yheksän isän aloa,
Yhen äitin synnyttämä.
Manuhutar maan emäntä,
Pään mäkäsi mättähästä,
Sääret hankki seipähistä,
Korvat lammin lumpehista,
Ikenet isänsä iski,
Turvan tuulesta rakensi.


sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Viikonlopun vilinää

Sissi kävi kylässä
Viikonlopun vilinää on riittänyt. Elämän ruuhkapäiviä, ihmiset tosin puhuvat ruuhkavuosista. 
Ensin kävi Sissi kylässä, sukuun liittynyt uusi koiranpentu. Monirotuinen tyttönen itärajan takaa. Vili sai kyytiä, kun tyttö oli niin vauhdikas, kooltaan kuitenkin Vilin sorttinen ja myös matalajalkainen.

Sitten Betsi Pietarintytär tuli päivähoitoon. Tohinaa riitti niin, että vain tämä yksi ainoa kuva oli julkaisukelpoinen, kun pariskunta asettautui ruokailemaan, onneksi edes nuo pöytätavat on sisäistetty. Joten kuten.

Betsi & Vili

Tarkastuskierros voi alkaa.

Jo kutsuivat sunnuntain velvollisuudet. Totutun tavan mukaan Vili kävi heti aamutuimaan tarkastamassa Prisman alueen, eihän sitä koskaan tiedä, mitä öiset kulkijat ovat aikaan saaneet. Ties vaikka, joku olisi unohtanut koiransa häkkiin...


Helppohan se on postilaatikon edusta katsoa,
mutta tänne taakse ei mahdu
 kuin pitkulaisen mallinen tarkastaja.
Häkit on nuuskittava tarkkaan.
Hyvältä näyttää.
Ostoskärryjen ryhdikäs komppania vastaanottaa ohimarssia.
Deitti-ilmoitukset voi tsekata tässä samalla.
Hoh-hoijaa, olipa rankka kierros.
Onneksi on penkkejä huilaamiseen.
samalla voi  hiukan kytätä, jos vaikka
näkyisi jotain mielenkiintoista... 
♥ Viikonlopun vierailija ♥

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Taas vaa kuvei

eli "Taas vain kuvia"

Sain Vilin hyväksymään tämän ortopedisen sohvansa monen kuukauden karttamisen jälkeen! Vaihdoin sen paikkaa, se on nyt kodin keskeisemmällä paikalla, ns. "tiibettiläisessä peilisalissa", tosin se ei ole aikaisemmin auttanut Viliä hyväksymään muita tarjolla olleita petejä. Samanaikaisesti valmistui Vilin peitto, johon Vili tykästyi. No, joka tapauksessa Vili on nyt ottanut tämän "kanapeen" omakseen, tuntuu tykkäävän kovastikin ainakin siitä päätellen, että makoilee siinä useammin kuin missään muualla.


Tuo peili ei ole siinä sisustusideana, vaan sattumalta, seinässä on edellisiltä asukkailta peritty proppu, johon sai kätevästi ruuvin laitettua ja tälle peilille ei löydy muuta paikkaa meitin huushollista. Niin Vili sai ikioman peilin ja siitä peilailevat itseään myös taaperoikäiset kyläilijät.

Väsyttää tämä kontakti-ilmoitusten lukeminen...
Pliis, nostaisitko?

Tämä kuva löytyi jostain tämän kevään lehdestä, olisikohan ollut Kodin Kuvalehti. 
Artikkeli kertoi Turun kaupungin eläinsuojelijasta, joka on nimeltään Heidi Leyser-Kopra
Tuo söpö tipsu on peräisin siitä kennelistä, josta Vilikin on kotoisin ja asuu nyt Leyserin omana koirana..

Tämä kuva on pakko julkaista! 
Olen nauranut tätä niin, että kyyneleet ovat lentäneet silmistäni, minusta tämä on niin hauska kuva. 
Kuvan omistaa seuraamani blogi nimeltä Tuuloksen lauman elämää


tiistai 5. kesäkuuta 2012

Lapsuusmuistoja osa II

Tässä muutama hajanainen muistelu vanhoilta ajoilta. Asiat ovat kautta rintaman, joten ihan loogisesti en ole osannut tätä osuutta koota. Mutta olkoon.

Tämä on jatkoa edelliselle Lapsuusmuistoja osa I


Lastentarhassa, minä vasemmalla nukkeni kanssa,
sain luvan hakea sen kotoa kuvausta varten.
Lelut
Lapsuuteni lapsilla oli aika yksinkertaisia leluja, harvoin nukeilla oli sulkeutuvia silmiä kuten minun nukellani. Eikä leluja ollut suinkaan hyllykaupalla, ei lapsilla ollut omia huoneita, vaan lelut olivat jossain huoneen nurkassa tai sängyn alla, kuten yhdellä kaverillani.
Oma perheeni oli Karjalan siirtolaisia eli vanhempani joutuivat jättämään kotinsa Viipurissa ja aloittamaan elämänsä tyhjästä sodan jälkeen. Näistä olosuhteista huolimatta vanhempani halusivat tarjota minulle kaikkea mahdollisimman hyvää, ehkä, koska olin perheeni kuopus tai siksi, että olin ainoa tyttö. Leluni tulivat välikäsien kautta ulkomailta tai isäni tilasi niitä taitavilta tekijöiltä.
Lisäksi nuorempi veljistäni seilasi jo maailmaa laivan messipoikana ja toi ulkomailta kaikenlaisia hienouksia, mm. kävelevän nuken, se oli aikansa halutuimpia leluja tytöille. Omani oli nimeltään Diana ja se oli pikkulapsen kokoinen. Sain myös paristoilla toimivan kävelevän ja haukkuvan koiran, joka sitten aina välillä nousi istumaan etutassut ilmassa, sen vein jopa kouluun näytille, olin silloin 8 vuotias. Se olikin ensimmäinen "oikea" koirani, sen nimi oli Pepita. Ennen Pepitaa vedin kangaspupua talutushihnassa... Luokkatovereilleni päätyi myös osa Wrigley-purukumilaatikoista, niissä oli kussakin 100 kpl  laattapurukumipakkauksia. En tykännyt edes lapsena purukumeista.

Moni lapsi olisi varmaan ollut ylpeä hienoista leluistani, mutta minä en. Jouduin muutaman naapurinlapsen (ja yllätysyllätys, myös muutaman aikuisen!)  kateuden ja pilkan kohteeksi ja jos erehdyin lainaamaan jotain heille, niin yrittivät aina vain rikkoa tavaroitani.
Olisin halunnut samanlaisia tavaroita kuin kavereillani, kukaan ei olisi ollut kateellinen eikä kukaan olisi halunnut rikkoa niitä.

Kesänviettoa
Olen kasvanut kaupungissa, minulla ei ollut edes sukulaisia maaseudulla, ei mökkiä, ei mummolaa. Kesäloma oli siihen aikaan pitkä, kokonaiset 3 kuukautta ja suurin osa lapsista oli maaseudulla sukulaisissa tai kesäsiirtolassa. Talomme liepeillä oli kesäisin tyhjää ja rauhallista, lapset olivat kaikki poissa. Paitsi minä.

Minä edessä vaaleassa koltussa,
veljiäni ovat nuo pipopäiset pojat
 Veljeni lähetettiin osaksi kesää maalaistaloon lomanviettoon, mitään muistikuvaa ei itselläni siitä ole, mutta tässä kuvassa olen vanhempieni kanssa heitä tervehtimässä. Kuvassa siis talon isäntä ja emäntä kesälapsineen. Siellä oli useita kaupunkilaislapsia kesänvietossa.
Muistan veljieni kertomasta vain sen, että siellä he saivat/joutuivat ensi kertaa syömään kaljasoppaa ja klimppisoppaa. Tätä tarinaa kerrottiin siis vuosikausia, lienee ollut mieleenpainuva kokemus.

Minä oikealla ruutumekossa leikkimökin rappusilla
Minä olin  monena kesänä joitakin viikkoja samassa talossa asuvan parhaan ystäväni kesämökillä hänen leikkikaverinaan Vehmaan Vinkkilässä. Ne kesämuistot ovat parhaita muistoja ikinä, niistä muistoista pystyn ammentamaan vieläkin herkkupaloja, siellä oli kaikki todella ihanaa. Paitsi se vedellä pidennetty maito, jota olisi pitänyt juoda...
Koin niinä kesinä paljon kaikenlaista, kesä oli kesää ja ilkoalasti kirmasimme aamukasteisella pihamaalla, naapureihin oli pitkä matka. Siellä jouduin kyyn puremaksi, siellä olin kolme kertaa hukkumaisillani, kyläkaupan ihana tuoksu ja samoin naapurin vastapaistetut piimälimput, ah, kyllä elämä osasi olla ihanaa! Ei ollut puhelinta, ei televisiota, ei edes autoa pihassa, kaverini äidillä kaiken varalta pieni pistooli tyynyn alla...
Kaikesta kivasta huolimatta podin joka kerta kovaa koti-ikävää.

Leikkejä ja harrastuksia

Kotitaloni lähes kaikki lapset kävivät pyhäkoulua, joka sijaitsi kadun toisella puolella, Kristillisen raittiusseuran talossa, vielä nykyäänkin kyseinen seuratalo on entisellä paikallaan. Pyhäkoulu kokoontui sunnuntaisin aamulla, se oli oiva paikka lapsille, kun ei ollut vielä edes televisiota eikä pyhäisin koulua eikä lastentarhaa. Siellä oli mukavaa, pyhäkoulun täti kertoi mukaansatempaavasti Raamatun tapahtumia ja saimme leimoja (tarroja ei ollut vielä olemassakaan) joka käynnistä ja esiinnyimme seurakunnan juhlissa. Esitimme eräässä juhlassa kuvaelman "Viisi viisasta ja viisi tyhmää neitsyttä", jossa osani oli olla tyhmä neitsyt. Olisin mielluummin ollut se viisas... Puvut valmistettiin sideharsokankaasta ja pääseppeleet joulukuusen hopeanvärisestä koristenauhasta.

Tyttöjen harrastus oli myös käydä jumppatunneilla. Me kävimme läheisessä Puolalan yhteislyseossa Turun urheiluliiton tyttövoimistelussa. Se oli halpaa harrastamista, pienen jäsenmaksun maksamalla sai käydä koko lukukauden. Äitini ilmoitti minut myös Telma Tuuloksen balettikouluun Aurakadulle - ei todellakaan siksi, että olisin halunnut, vaan siksi, että olin kuulemma balettitanssijaksi sopiva, pitkät sääret jne...
Se oli kauhea kokemus, rikkaitten perheitten tyttäriä koko koulu täynnä, en tuntenut ketään enkä käynyt siellä kuin muutaman kerran nilkkojani ojentelemassa.

Silloinen kotitaloni tänään

Eniten harrastimme leikkimistä ulkona. Kaikkien kodit olivat ahtaita, esim. yksiössä asui usein 3-5 henkinen perhe ja siksi harvoin kukaan sai kutsua kavereita kotiin. Jos näin onnellisesti kävi, niin silloinkin useimmiten saimme leikkiä vain eteisessä tai kylpyhuoneessa. Pihalla leikittiin lukuisia erilaisia leikkejä, mm. kotileikkiä, kauppaleikkiä tai rosvo ja poliisileikkiä. Viimeksi mainittu oli lähes ainoa, johon osallistuivat myös pojat.



Mielikuvitusta käytettiin paljon, kivet olivat perunoita ja voikukan kukat voita ja lehdet silakoita. Keräsimme värillisiä lasinsiruja maasta, punaiset ja siniset lasinpalat olivat arvokkaita. Tytöt pallottelivat kumipalloilla talon seinään ja se olikin hauskaa ja taitoa vaativaa. Parhaimmillani osasin minäkin neljällä pallolla pitkän ja vaativan ohjelman. Nykyään onnistuisi vain pari heittoa kolmella pallolla, kahdella menisi ehkä koko ohjelma läpi, luulisin. Hyppynarut olivat joka lapsen leluvarastoon kuuluvia ja toisinaan pihan pojat suostuivat pyörittämään  meille tytöille pitkää hyppynarua. Tytöt hyppivät muskreettaa eli ruutua, jossa kuljetettiin kiveä tms. kengän päällä tai sitten pelkästään hyppien ja näissä hyppelyissä oli myös tarkat säännöt, miten edettiin.

Tytöt ja pojat
Viimeisen kerran, kun olen leikkinyt rosvopoliisia, olin 11 -vuotias ja juuri samana päivänä saanut tietää päässeeni oppikouluun. Olin siis rosvo ja minut saatiin kiinni ja vietiin putkaan eli talomme kellariin. Sitten sinne ilmestyivät kaksi "poliisia" eli itseäni pari vuotta vanhempaa poikaa vapauttamaan minut. Niin luulin. Pojilla oli kuitenkin muu mielessä ja niin sain kokea ensimmäisen pussauksen, toinen pojista ei kylläkään rohjennut. Minä lopetin leikin siihen paikkaan ja juoksin kotiin. Olin aika lailla järkyttynyt ja sen pussaajapojan kohtaaminen jatkossa oli erittäin kiusallista. Olin nimittäin kaveri hänen pikkusiskonsa kanssa ja usein vieraana heidän hienossa kodissaan.
Se ensitapaaminen kellarikokemuksn jälkeen oli myös tapaus sinänsä. Istuin heidän kahvipöydässään, olin juuri aloittanut oppikoulun ja läsnä oli muitakin vieraita, mm. eräs poika uudelta luokaltani vanhempineen. Sitten saapuu tämä sankari kotiin ja tervehtii pöydän ympärillä istuvia vieraita. Minua hän tervehtii tarttumalla ranteeseeni. Eihän siinä mitään, mutta minulla sattui olemaan täysi kahvikuppi siinä kädessäni ja kahvit lensivät yli koko hienosti katetun pöydän...

Silloin pikkutyttönä vedin noita (pikku)poikia puoleeni kuin kermakakku mehiläisiä, myöhemmin harmikseni pörräsivät pojat huomattavasti harvemmin kintereilläni. Sain jo 8-vuotiaana "oikeita" rakkauskirjeitä toiselta samanikäiseltä, minua ahdisteltiin, vainottiin, kuristettiinkin hiekkalaatikolla, sain eräältä ihailijalta myös nyrkistä eli monenlaista draamaa oli. Erikummallisella tavalla ne pojankoltiaiset sitä kiinnostusta osoittivat. Yksikin poika siirrettiin toiseen kouluun, kun ei jättänyt minua rauhaan. En tajua, kuinka se olikin sellaista silloin, itseäni pojat eivät kiinnostaneet ollenkaan. Kaiken lisäksi olin ujo ja hiljainen tyttö.


Koirat
Silloin kun itselläni ei vielä ollut koiraa, oli pakko turvautua naapurustoon. Kotitalossani asui vain muutamia koiranomistajia, oli bokseri, suomenajokoira ja maltankoira. Sitä sööttiä maltankoiraa, nimeltään Amigo, sain ulkoiluttaa aina, kun kävin soittamassa naapurin ovikelloa ja nätisti niiaten pyysin siihen lupaa.

minä ja kummitätini koira Pörri
Lähes kaikilla sukulaisillani oli koira, se on hiukan sukuvika eli on perinnöllistä omistaa koira meidän suvussamme. Valitettavasti suurin  osa suvustani asui muilla paikkakunnilla, olihan perheeni Karjalan siirtolaisia ja sukulaiset siroteltuna sinne tänne pitkin Suomea, kuka mistäkin uuden kodin löysi.

minä ja Moppe
Minä, Moppe ja veljeni ystävä
Tädilläni oli Moppe-koira ja jo aika pienenä sain hoitaa Moppea, kun täti perheineen lähti matkoille. Moppe tuotiin meille kerrostaloon ja vastasin yksin Mopen ulkoiluttamisesta. Mieltäni hiveli aina, kun täti tuli hakemaan koiraansa, niin se ei ollut ollenkaan innokas lähtemään kotiinsa. Väkisin saivat viedä, vaikka Moppea odotti kotona piha ja pitkä juoksunaru ja sitä pidettiin muutenkin hyvin.



Musti

Kun sain oman ensimmäisen koirani eli Mustin, lyöttäydyin ulkona vanhempien tätien porukoihin, jotka olivat ulkoiluttamassa koiriaan. Kenelläkään kaverillani ei ollut koiraa ja halusin samanhenkisten seuraa, joten tuppauduin ainoana lapsena koiranulkoilutusporukkaan. Eivät tädit jutelleet koskaan mitään kanssani, mutta eivät myöskään pois käskeneet.
Musti oli sekarotuinen karhukoira, hyvin kaunis, monet aikuiset tulivat kyselemään, mikä sen rotu on ja ihastelivat Mustia kovin. Musti oli täysin minun vastuullani, vaikka olin vielä lapsi, vanhempani selvästi yliarvioivat kykyni hoitaa koiraa.



Kohtelin Mustia aina hyvin ja leikin sen kanssa paljon, vastasin myös Mustin ruokailusta kiertämällä lähiseudun lihakauppoja. Ei ollut nappuloita vielä (onneksi) markkinoilla. Kyllä moni ihminen nykyään harkitsisi ison koiran hankkimista hyvinkin tarkkaan, jos joutuisi ruokkimaan sitä ainoastaan lihakaupan tuotteilla + kotiruualla.
Mustista minulla on ikuinen muisto oikean peukalon tyvessä, seurauksena talvisen pakkasillan leikeistä ulkosalla, leikin tuoksinassa Musti löi hampaansa lapaseeni ja vasta kotona huomasin pitkän haavan kädessäni, siitä jäi ikuinen arpi, noin 3-4 cm pitkä.

Tässä olen jo oppikoululainen, n.14v
- matkalla kouluun


Sitten muutama sananen vaatteista.

Lakanat
Pussilakana oli täysin tuntematon käsite lapsuudessani. Vasta 1960 luvulla alkoi ilmestyä pussilakanoita kauppoihin. Sitä ennen nukuttiin aluslakanan päällä ja peiton suojana oli päällyslakana, jossa usein oli koristeena itse virkattua pitsiä ja emännän nimikirjaimet kauniisti kirjailtuina. Lakanoitten valmistaminen oli nimittäin morsiamen tehtävä ennen avioitumista, hänen tuli koota kapiot, ja lakanat olivat osa niistä. Minä en ole koskaan tehnyt kapioita itselleni, taisi olla jo pois muodista, osittain ainakin, hyvä ystävättäreni sen sijaan valmisti itselleen kapiot.

Lakanan pitsiä
Kangasnenäliinat
Nestuuki eli nenäliina on tavallinen sana ajalta ennen paperinenäliinoja. Varsinkin miesten nestuukit olivat valtavia, puolen pyyheliinan kokoisia. Reunassa oli usein ruutukuvio. Koska miesten nenäliinat olivat tosi suuria, niistä sai solmituksi sauna- tai aurinkolakin, solmu joka kulmaan ja lakki oli valmis.

Tilapuodista lainattu kuva
Nuoret aikuiset eivät tänä päivänä ole ehkä kuulleetkaan kangasnenäliinoista. Ollessani lapsi ja vielä nuori aikuinenkin, olivat kangasnenäliinat arkipäivää. Tempo- ym paperinenäliinoista sai lukea mainoksia korkeintaan ulkolaisissa lehdissä. Muualla maailmassa (Euroopassa) paperinenäliinat olivat ihan normaalia arkea olleet jo kauan, kun 17-vuotiaana lähdin katselemaan maailmaa.
Osaatteko (ette osaa...) kuvitella, millaista oli käytettyjen kangasnenäliinojen peseminen nyrkkipyykissä? Sen verran kerron, että yäk yäk ja vielä kerran yäk. Pesukoneita oli hyvin harvassa kodissa ja vielä harvemmin taloyhtiöillä.

Alusvaatteita



Muistan lapsuudestani äidin käyttämän sanan kombineesi, joka tarkoitti leningin alla pidettävää kokoalushametta. Se oli kaiketi keinosilkkiä ja sen päällä leninki laskeutui liukkaasti ja kauniisti. Oikeastaan on vahinko, että sellaisia kokoalushameita ei enää käytetä paljonkaan, minusta ne olivat yksi kauneimmista alusvaatteista aikanaan, varsinkin mustan värisenä. Edelleenkin on kyllä saatavana näitä kokoalushameita, ainakin Tam-Silkin verkkokaupasta.




Sukkien varressa oli nappi, johon sukkanauha kiinnitettiin. Jos nappi sattui irtoamaan, niin sen tilalle keksittiin ensihätään jotain muuta, joko se irronnut nappi tai  ulkona ollessa voikukan mykerö tai muu pyöreähkö pieni esine. Älkää vaan kysykö, että miten ne ommeltiin sukkaan, niitä ei tietenkään ommeltu ollenkaan, sehän oli vain hätävara.
Kurjaa oli, jos nappi irtosi yllättäen ja sukka valahti nilkkoihin, vaikkapa luokan edessä taululla...






Näin "ihania" sukkaliivejä käytin minäkin ennen murrosikää. Kauniin vaaleanpunaisia. Sukkahousuista ei oltu kuultu puhuttavankaan, vaan käytettiin pitkiä sukkia, pikkulapset sellaisia paksuja, joustineuloksen tapaisia ja isommat hieman hienompia.

Murrosikäisenä sai sitten käyttää jo puoliliivejä, itse muistan sellaisen kumisen elastisen, todella piukan liivin, muistaakseni sitä kutsuttiinkin nimellä kumiliivi. Seuraava variaatio oli pienet sukkanauhaliivit eli sellaiset, joita nykyään käytetään lähinnä eroottisessa merkityksessä.






pönkitettyjä helmoja luokkakuvassa,
vas. oma alushameen helmani roikkuukin näkyvillä...

Oppikouluaikana, olin 13 vuotias, muistan olleen muotia leveät, tärkätyt puolialushameet, joissakin oli jopa vanne pujoteltuna saumaan, jotta pysyy leveänä. Oma alushameeni oli valmistettu puuvillakankaasta ja helmassa oli brodyyriä, Helman leveys oli 8 metriä!



Sitten tuli muotiin pitää ohuesta neuloksesta kudottuja villatakkeja niin, että napitus oli selän puolella. Samoihin aikaan käytettiin päässä sifonkihuiveja, jotka sidottiin etukautta niskan puolelle. Muistaakseni nämä muodit liittyivät kaikki joko Brigitte Bardot- ja/tai James Dean-elokuviin.

Se oli silloin se.
Virvokejuomat olivat vielä kaikki lasipulloissa, niitten korkeista sai hienoja tekokynsiä sormiin ja kaupanpäälliseksi usein myös kipeitä haavoja. Lapset tyytyivät apustamaan näyteikkunoista esineitä, kaikkea kun ei voinut omaksi saada. Kauneimmat karkkipaperit silitettiin sileiksi ja säästettiin. Nukenvaatteet ommeltiin itse ja leikeltiin paperinukkeja ja kerättiin kiiltokuvia. Laika-koira ammuttiin avaruuteen, sitä koiraa surin ja itkin silmäni punaisiksi, vieläkin se herättää saman tunteen kuin silloin lapsena.

*******

Tähän loppuun haluan laittaa tämän artikkelin MTV:n sivuilta. 

Tutkimus lasten leikeistä 1990 luvulla verrattuna 1950-lukuun.


Lasten leikit ovat muuttuneet yhä enemmän perinteisistä pihaleikeistä aikuisten elämää matkiviin leikkeihin. Mallit 90-luvun leikkeihin tulevat televisiosarjoista sekä aikuisten ohjaamista peleistä, joissa korostuu tarve kilpailla.

Tiedot käyvät ilmi tutkija Marjatta Kallialan tuoreesta väitöskirjasta, joka tarkastetaan tänään Helsingin yliopistolla. Kalliala on tutkinut väitöskirjassaan "Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä" 6-vuotiaiden helsinkiläisten päiväkotilasten leikkejä vuonna 1995. Hän on tutkimuksessaan vertaillut 90-luvun leikkejä 50-luvun leikkeihin.

Tutkijan mukaan tyttöjen leikit ja poikien leikit ovat selkeästi erilaisia. Tytöt ovat kiinnostuneita ihmissuhteista ja leikkivät parisuhdeleikkejä. Pojat puolestaan leikkivät taisteluleikkejä ja matkivat huippujääkiekkoilijoiden pelejä. Kallialan mielestä lapset elävät nykyään liikaa median mallin mukaisessa aikuisten maailmassa, jolloin lapsen aika omille mielikuvitusleikeille jää liian vähäiseksi. Hänen tutkimuksessaan on esimerkki tyttöjen leikistä, jossa miehen ja naisen rakkaussuhde ajautuu riitaan, jonka jälkeen mies hyppää vesiputoukseen ja tekee itsemurhan. -Tyttöjen mielestä nukkeleikit ovat liian "lällyjä", mikä osoittaa, että hoiva ei ole enää arvostettua. Nuket tosin on korvattu eläimillä. Kotileikkejä leikitään esimerkiksi kilpikonnilla, Kalliala sanoo. Hänen mukaansa tyttöjen leikeissä korostuu tunteenomainen puhe. Pojat puhuvat toiminnan kautta esimerkiksi autoista ja taisteluista.

Selkeät rajat puuttuvat
Kalliala puhuu tutkimuksessaan epäröimättömästä 50-luvusta, jolloin lapsille oli asetettu selkeät käytännön elämän rajat. Vastakohtana hänen työssään on epäröivä 90-luku, jolloin lapselle ei anneta selkeitä rajoja, vaan annetaan heidän itse valita. -50-luvun tiukan kasvatuksen riski oli, että lapsi saattoi jäädä ahtaalle, eikä häntä kuunneltu tarpeeksi. 90-luvun kasvatus voi puolestaan tehdä lapsista epävarmoja ja turvattomia, koska heille helposti asetetaan liikaa omaa vastuuta. Aikuisetkaan eivät enää välttämättä tiedä, missä rajojen tulisi olla, puhuu Kalliala. Kallialan mielestä päiväkoti on lapselle keinotekoinen ympäristö, jonka kehittäminen on aikuisten vastuulla. -Päiväkodit ovat mielestäni liian steriilejä. Niistä tulisi tehdä rehevämpiä leikkiympäristöjä ja virikkeellisiä paikkoja oppia. Kallialan mukaan lapsille pitää antaa mahdollisuus luoda oma satujen ja tarinoiden maailma, jotta lapsista kasvaa rohkeampia ja toiveikkaampia. -Aikuisten elämässä on hyvä pitää myös salaisuuksia. Esimerkiksi avoimen seksuaalisuuden korostaminen yhteiskunnassa näkyy valitettavasti lasten leikeissä.

Liikaa kilpailua
Kalliala puhuu myös kilpailun ylikorostamisesta. Hänen mielestään aikuiset tuovat lasten maailmaan liikaa kilpailua. Pojat viedään mukaan joukkuepeleihin, joissa kilpailu korostuu. Tyttöjen maailmassa kilpailu on hänen mukaansa erilaista ja sitä esiintyy vähemmän. Tytöt saattavat esimerkiksi kilpailla hiusten kasvattamisesta. Tämä heijastuu tyttöjen unelmiin omasta tulevaisuudestaan. He haluavat mieluiten malleiksi tai iskelmätähdiksi. -Tutkimuksestani selvinneen paradoksin mukaan lasten maailmassa on samalla liikaa ja liian vähän aikuisten esikuvia. Toisaalta aikuisten maailma tunkeutuu liian varhain lasten elämään ja toisaalta lapset joutuvat itsenäistymään ja aikuistumaan liian varhain, koska vanhemmat ovat epävarmoja kasvattajia, Kalliala väittää. Kallialan mukaan vanhempien rooli eroaa 90-luvulla huomattavasti 50-luvun roolista. -Nykyisin vanhempien tulee olla vahvempia kasvattajia, koska heillä ei ole tukenaan perinteistä yhteisöä. Heidän tulisi omilta kiireiltään löytää aikaa olla lasten kanssa.


sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Jutun juurta

Lapsellisen ylpeänä esittelen Vilin peiton. Sain kuin sainkin sen valmiiksi. 
Ihmeellistä kyllä, mutta Vili tykkäsi peitostaan, vaikka ei ole mikään vilukissa.

ensin Vili nuuski, onko tarpeeksi hyvästä langasta kudottu
sitten Vili asettui nukkumaan
Yksi vika löytyy tästä hienosta peitosta, nimittäin se,
että se on nurjalta puolelta vähemmän kaunis 
eli näyttää tosi nurjalta ja kurjalta.
sopivan kokoinen päiväpeitto
tässä koko komeus 50 x 65

*******

Suuressa maailmassa eli Amerikassa (= USA) on kaikki suurta, komeaa ja isoa, niin hyvässä kuin pahassa. Löysin netistä todella komean koirahoitolan. Se on tarkoitettu sekä kissoille että koirille, omistajan on mahdollista seurata ympäri vuorokauden kameran välityksellä oman lemmikkinsä vointia. Mitä tämä kaikki maksaa, ei aavistustakaan...

linkki: Pet Resort
lemmikkihotelli 
vastaanottoaula
palvelua saa, mitä moninaisempaa...
Jos haluaa seurata hotellin webkameroita, niin kannattaa muistaa amerikkalaiset kellonajat, toimintaa on vain sikäläiseen päiväsaikaan.