Sivut

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Sylttytehtaan Vili

"Kaislikkoa"

Tässä on Vilin ruohikko. Se sijaitsee kadullamme ihan lähellä, vain joitakin metrejä talostamme ja tuohon ruohikkoon Vilin on aivan pakko päästä aina ensin lenkille lähtiessään. Kun "kaislikko" on nuuskutettu ja merkki jätetty, sitten Vili muuttaa suuntaa. Liekö tuo ruohoa kasvava pläntti joku koirien ilmoitustaulu, kontaktipalsta?


Sitten itse asiaan. 

Vili on voinut hyvin, ei ole pepa vaivannut enkä ole siitä huoltakaan kantanut niin paljon kuin aiemmin. Reagoin vasta, jos Vili alkaa itse katselemaan peräpäätään tai istahtelee vähän väliä. Siinä vaiheessa lähdetään aina pepapesulle kylpyammeeseen. Koen tämän alituisen seurannan "laiminlyömisen" sopivan itselleni yllättävän hyvin, stressaan vähemmän, jos ollenkaan.

Sama juttu entisen päivittäisseurantani suhteen. Aikaisemmin minulla oli pakastimen ovessa kuukauden kalenteri, johon merkkasin tunnollisesti kaikki päivittäiset huomiot Vilistä, miten nukkui, rapsuttiko, oksensiko ja mitä sai ruuaksi jne. Muuttomme jälkeen en ole enää kalenterinsivuja ripustanut minnekään ja jos joku tarve on tullut seurata jotain lääkekuuria tms. niin olen merkannut ne seikat vain jollekin muistilapulle, jonka sitten olen heittänyt pois, kun kuuri on ohi.


Tää tarttee nuuskuttaa perinpohjin!

Varmaan monen mielestä ihan hupsua horinaa muistilapuista ja stressaamisesta, mutta satun nyt vaan olemaan tuollainen ylihuolehtija. Auttajasyndrooma? No, aikansa kutakin. Vili on elämänsä alkuvaiheissa aiheuttanut niin valtavan paljon huolta ns. allergisuudellaan, kutinoillaan yms.
Vilin allergisuus on ehkä oikealta nimeltään enemmänkin immuunisysteemin heikkoutta eli kehittymättömyyttä, siis periaatteessa immuunisysteemi ylireagoi, koska ihan varsinaista allergisuutta en osaa nimetä.

Olen siis nyt tyytyväinen itseeni, että olen kyennyt luopumaan monista Viliä koskevista, stressiä aiheuttavista seikoista. Ruokavalion olen pysytynyt minimoimaan enkä murehdi sitä sen enempää. Vilin vointi on stabiili ainakin tällä hetkellä.

Paitsi, että sattui viime viikolla yksi episodi, joka oli viedä taas kerran minulta jalat alta. Vili sai yllättäen taas sellaisen kauhean Hepuli- kohtauksen, joita on ollut muutama kerta aikaisemminkin. Se herätti taas kaikki omat varhaisemmat paniikkituntemukseni, "voi ei, toivottavasti ajat entiset eivät palaa, muistui heti mieleen eläinlääkärin lausahdus, että oireettomuus saattaa olla vain väliaikaista ja allergisuus palata takaisin".
Tämä hepulointi ei siis ole mitään ilosta johtuvaa, vaan Vilin silmät kertovat ahdistuksesta. Vili sinkoilee kuin ohjus paikasta toiseen ollenkaan katsomatta, mihin hyppää, mihin törmää. Tilannetta kuvaa parhaiten ehkä, että pakenee itseään, haluaa päästä jostain sisäisestä tunteesta, kutinasta, kihelmöinnistä, ahdistuksesta ?? eroon. Pois, pois, pois! 


Pitkä poika.

Kauan en nyt seurannut Vilin sinkoilua, vaan annoin 2,5 mg kortisonia, joka auttoi. Erään kerran odotin tilanteen laukeamista liian kauan ja siis annoin silloisen kortisonin vaiheessa, jossa jouduin jo pitämään Viliä sylissäni ns. holding-otteessa, kunnes lääke alkoi vaikuttamaan, jotta Vili ei sinkoilessaan loukkaisi itseään. Jouduin nyt antamaan Vilille kolmena päivänä peräkkäin tuon kortisonimäärän ja kaikki on taas hyvin.

Ja minne tämän episodin jäljet johtivatkaan? 

Suoraan sylttytehtaalle! Itsestäni tiesin, etten ole antanut Vilille mitään sopimatonta, joten katse kääntyi kysyvästi isännän suuntaan, joka auliisti tunnustikin heti, että on antanut Vilille useana päivänä "hiukan, ihan vähän vain" verimakkaraa ja vihanneskeittoa, jonka liemessä oli ollut lihaliemikuutio. Väitti kylläkin, että ei hepuli voinut niistä kummastakaan johtua, mitä jos onkin allerginen broilerinsiiville... Sovittin kuitenkin, että nyt ollaan ilman moisia "herkkuja" ja katsotaan, miten käy. Ja niin kävi, että nyt Vili on taas entisellään ja isäntäkin ymmärsi yskän eli ei enää mitään salaseuran herkutteluja miesten kesken.

Ja kuten huomaatte, niin sain yhdestä ainoasta hepulista näinkin pitkän sepustuksen aikaiseksi.
Voi voi minnuu...



10 kommenttia:

Marja-Leena kirjoitti...

Onneksi Vilin "hepulointi" asettui sillä kortisonilla. Ei ylimääräisiä herkkuja, jos kerran aiheuttavat tuommoisia, aijai. Et varmaan halua, että lisään huolta ja ahdistusta? No kerronpa nyt kuitenkin, että kälyni yhdellä koiralla on epilepsia ja silloin, kun se saa kohtauksen, niin se "singahtelee" ja kaatuilee siihen päälle. No nyt kohtaukset ovat pysyneet hyvin poissa estolääkityksellä.

Et sä tule saamaan mitään iloisten plikkojen hakuja. Siksihän minä pistin niitä alaviivoja sinne, ettei kuukkeli tunnista sanaa:) Terveisiä M-L ja Ossi.

Anonyymi kirjoitti...

Hienoa, että Vili Vallaton voi taas hyvin. Palvelijatar yrittää pitäytyä meikäläisen ruokinnassa pääasiallisesti kasvattajan suosittelemissa Royal Canin Adult Dachshund -nappuloissa. Onnistun kuitenkin kerran päivässä kerjäämään herkkupalan, joka piilotetaan Kongiin. Istun Kongi suussa Palvelijattaren edessä, heilutan häntää vinhasti ja tuijotan intensiivisesti Sen silmiin. Toimii! Palvelijatar rauhoittelee omaatuntoaan sillä, että Kongi on aktivointilelu ja minä saan virkistävää puuhaa. Ymmärrämme oikein hyvin isäntääsi, joka ei voinut vastustaa sinua ja antoi vähän kiellettyjä herkkuja. Toivotaan, että löytyy jokin herkku, joka ei aiheuta sinulle mitään oireita.

creek kirjoitti...

Huh, hienoa että asia kuitenkin selvisi salaisillaherkutteluhetkillä. Eipähän jäänyt vaivaamaan mikä moisen aiheutti, jos ruokavaliossa ei olis ollu jotain "extraa".

Ei sun hepuli sepustus ainakaan liian pitkä ollut, vaan tärkeitä asioita :)

Myrsky ja Tuisku kirjoitti...

Kuule Vili-kuoma, sussa taitaa sitten asua pieni mäyräkoira. Meinaan ku oot noin pitkä. :)

Ei vääriä herkkuja, sanoo meijän äippä. Myrskyltä hävisi kaikki patit ja rapsutukset, kun jätettiin kaikki kanaruuat pois.

Liftari kirjoitti...

Ne miehet !! NE MIEHET !!! Se on meillä myös tuo sama seliys aina. "Kun ihan hiukan vaan annoin, ei kai se nyt semmosesta". En tiedä millä saisi ne oppimaan, että kielletty tarkoittaa juuri sitä. Silloihn ei edes hippusta anneta tuota herkkua.

Hyvä kun selvisi syy kuitenkin ilman suuria pohdintoja. En tiedä miten paljon Essi kärsii noista sisäisistä kutinoista, mutta siitä miten välillä kerjätään hellyyttä ja massuhierontaa, päättelen sitä jossain määrin kuitenkin olevan. Kurjat, inhoittavat allergiat. Tiedän myös itse mitä nuo kutinat ovat ja kuinka veemäisiltä voivat tuntua. Kyllä siinä tekee mieli singahdella.

Työkaverin tipsut voivat hyvin ja siitä minullakin on tosi hyvä mieli, että ovat saaneet rakastavan kodin. Siiri ja Elvis. Työkaveri on jäämässä eläkkeelle, joten Siiri ja Elvis saavan papan ihan täyspäiväisesti pitää kohta.

Terkkuja sinne täälä Essilästä.

Hanne kirjoitti...

Voihan harmi, ettei niitä iloisia hakuja tulekaan, jo aloin niitä odottelemaan...
Olen nyt, ajatella, Vilin kahden vuoden! oireettomuuden jälkeen vasta kyennyt luopumaan tuosta alituisesta koiran tarkkailusta! Niin syvälle olivat ne murehtimiset juurtuneet, vasta nyt olen osannut höllätä.
Eli en nyt ahdistu yhtään, Vilin oireilu ei onneksi ole epilepsiaa. Sitä on aika useilla koirilla ilmeisesti, mutta kuulemma sitä voidaan aika hyvin lääkkeillä hallita.
Terveisin!

Hanne kirjoitti...

Niinpä, koiran anovaa katsetta on kieltämättä vaikea torjua. Kyllä te "hurtat" hallitsette sen taidon!

Hanne kirjoitti...

Nyt kun Vilin ruokavalio on sangen yksinkertainen, on helppo löytää se sylttytehdas. Herrojen salaseura saa nyt pysytellä sallituissa herkuissa.
creek, sinulla on omaa kokemusta siitä, kuinka mikä tahansa koiran oireilu saa omistajan kirjalliset lahjat esiin eli juttua piisaa, koska se on niin syvältä koskettavaa, kun oma koira kärsii. Osa ei kertoile niistä ollenkaan blogissaan, vaan keskittyy vain hauskoihin aiheisiin. Kukin tyylillään.

Hanne kirjoitti...

Jees, olenhan minä mäykkyjen sukua väkisinkin, ei noin pitkä voisi muuten olla. Olen vissiin sellainen karvanakki.
Myrskyllä oli onnea, että ei tarvinnut kauan etsiä syyllistä kutinoihin, teidän äippä taitaa olla aika fiksua sorttia, kun heti hoksasi.
Terveisin Vili

Hanne kirjoitti...

Veit sanat suustani! Miehet! Ne ei vaan meinaa ymmärtää selvää suomea.
Minä aina niin toivon kaikille niille koiranomistajille hillittömiä kutinoita, jotka jollain foorumilla kertoilevat koiriensa kovista kutinoista. Jos ei ole itse ikinä kovaa kutinaa kokenut, ei osaa kuvitella, miltä se koirasta tuntuu. Oma kokemus saa ihmisen aika nopsaan hakemaan apua koiralleen.
On se vaan hieno juttu, että ne tipsut pääsivät työkaverillesi täyttämään ison koiran (schäferikö se oli) jättämää aukkoa. Eläköityvälle just sopivan kokoiset koiruliinit. Sano terveisiä!
Terkui täält kauka!