tiistai 15. lokakuuta 2013

Viliiii...

Nyt kun jo mietitään uuden koiran hankintaa, palaan vielä meidän rakkaaseen Viliimme. Ei elämästä tule mitään, jos ei ole koiraa. Ilman talutushihnaa emme osaa kumpikaan lähteä kävelylle. Kunto tässä jo romahtaa, ihan totta. Ei ole ketään, jota lellitellä, ei ketään huollettavaa. Tyhjää on.

Toisaalta ajatus kulki myös sitä rataa, että ei enää otettaisi uutta koiraa. No, sehän tarkoittaisi vain sitä, että istahdetaan alas ja odotetaan, että kuolema meidät korjaa... Ei, ei se ole hyvä vaihtoehto, elämää on, kunnes ei enää ole eikä se ole ihmisen käsissä.




Kerroinkin jo aiemmin, että tilasin kuvakirjan Vilistä ja kahdesta edeltäjästään. Sillä halusin ilahduttaa paitsi itseäni, erityisesti kovia kokenutta miestäni. Vaan kuinkas kävikään. Pikaisesti hän selasi kirjan läpi eikä ole sen jälkeen siihen enää tarttunut. Olisihan minun pitänyt ymmärtää, että se kirja herätti liikaa tunteita.
Me olemme käyneet kumpikin suruamme läpi eri tavalla. Minulla on ne traagiset kokemukset Vilin viimeisistä hetkistä ja lähdöstä, miehelläni taas "vain" Vilin konkreettinen puuttuminen. Olen toki tyytyväinen, ettei hänen tarvinnut kokea samaa kuin minun (ja Vilin), mutta toisaalta juuri silloin olisin häntä kipeimmin tarvinnut.
Tuo kuvakirja on oikein onnistunut, laadukas ja kauniisti nidottu. Halusin siihen ehdottomasti punaisen taustan kuville, nyt jälkikäteen sitä vähän ihmettelen. Tuo punainen sävy on kuitenkin oikein nätti, nätimpi kuin tässä valokuvassa.




Vililtä jäi pakkaseen lähes pari kiloa pakastettua naudanlihaa, pakattuina 100 gramman osiin. Vaikka olenkin oikeastaan  kasvissyyöjä, niin olen silti käyttänyt niitä mm. omiin pastakastikkeisiini. Jostain syystä tuo ukkokulta, joka ei ole mikään vegetaristi, ei ole halunnut koskea niihin. No, jos nyt tulee uusi koira, niin onpahan ruokaa jo varastossa.




Vielä ollessamme Suomessa, valmistin Vilille vastaisuuden varalle valmiiksi kaulurin pyöreästä istuintyynystä. Prisman alennusmyynnissä niitä oli 1 euron hintaan ja tekaisin kokeeksi yhden. Vili kun ei sietänyt muovikauluria, vaan panikoitui siitä, niin tästä vaihtoehdosta tulikin ihan toimiva. Kokeilin sitä Vilille eikä yltänyt mistään itseään nuolemaan. Kaunishan tuo ei ole, mutta se ei ollut tarkoituskaan. Noiden nauhojen tarvetta en osaa sanoa, en raaskinut leikata niitä poiskaan, ties vaikka olisivat tarpeen. Lenksuihin on pujotettu kaulapanta.

Viliä on edelleenkin kova ikävä, se iskee aika ajoin, yllättäen. Nykyään kykenen silti jo menemään makuuhuoneeseen ajattelematta heti Viliä, siellähän se Vilin surkea loppu tapahtui. 
Tuosta makuuhuoneesta tuli minulle oikein iso ongelma, unen päästä sain kiinni vasta aamuöisin, Viliä surren. Sain omalääkäriltäni siihen apua Sedacur forte- pillerien muodossa, homeopaattisia tabletteja, joissa vaikuttavina aineina ovat humalankäpy-, valeriaana- eli rohtovirmajuuri- sekä sitruunamelissanlehtiuute. 

Nyt kykenen myös käsittelemään, joskin tärisevin käsin, Vilin uurnaa. Säilytän Vilin jäännöksiä edelleenkin kotona. Kun ensi kertaa tarkastelin Vilin tuhkaa, niin parkuhan siinä pääsi, mutta nyt pärjään paremmin. Ihmettelin suuresti sen tuhkan ulkonäköä, olinhan Suomessa asuessamme nähnyt aikaisemman koirani tuhkan ja se oli ihan oikeasti, sananmukaisesti tuhkaa, sellaista, jota puulämmityksestäkin tulee. Vilin tuhka sen sijaan näytti siltä, kuin siihen olisi lisätty haapahaketta, mörttiröpöä tms.
Nyt otin sen Vilin tuhkan tarkempaan tarkasteluun sekä googletin ja selvisi, että siinä on vain pussin pohjalla vähän varsinaista tuhkaa, kaikki muu on Viliä, luun palasia jne. Koin sen positiivisena, jotenkin enempi Vilin jäännöksinä, kuin jos se olisi ollut vain pussillinen harmaata tuhkaa. Laitan kuvan ainoastaan linkkinä, kaikki eivät varmaan halua nähdä sitä. Vilin tuhkaa


Kiitos, Vili, että olit olemassa.

Olen miettinyt sitäkin, että mistä sitä tietää, vaikka Vili olisi ollut koko ikänsä vieläkin sairaampi kuin mitä tiesimmekään. Vili ei koskaan uikuttanut eikä valittanut ääneen, ei ikinä. Ei edes viimeisinä elinpäivinään. Vilillä oli ilmeisen korkea kipukynnys eli sieti paljonkin kipua. Vili oli myös aika totinen ja vakava koira.
Vilistä jäi meille runsaasti ahdistavia muistoja, valitettavasti. Niin monet yöt valvoimme Vilin levottomuuden vuoksi, mutta yhtä usein tai useamminkin saimme nukkua aamuun. Vili heräili yleensä vasta aika myöhään, kiirettä pissille ei koskaan ollut. Lukemattomina päivinä olimme huolissamme Vilin voinnista, häntä roikkui alhaalla, kävely ei maittanut eikä ruokakaan. Silmistä paistoi paha olo. Sitten vointi taas koheni ja Vili näytti iloiselta ja jopa leikki.
Onnellisia olimme viimeisistä 2,5 vuodesta, se oli Vilin parasta aikaa pentuajan jälkeen. Kaikkein parasta Vilissä oli luonne, Vili oli pennusta lähtien ihanteelisesti käyttäytyvä, kiltti ja viisas. Usein totesimmekin, että "on se hyvä, että on edes yksi fiksu perheessä". 


Ensi kuussa Vili olisi täyttänyt 5 vuotta.
Ylihuomenna on kulunut 3 kk Vilin lähdöstä. 
Sinä päivänä menemme katsomaan uutta koiraa.
Elämä jatkuu.




17 kommenttia:

Marja-Leena kirjoitti...

Se on täysin totta, että jos on koiraan tottunut, niin ilman on vaikeata olla. Tietyllä tavalla on hyvä, että voitte jo jollain tasolla suunnitella uuden koiran hankkimista. Sekin on hyvä asia, että ehkä joku pieni pelastettava koira saa teidän luota rakastavan kodin.

Sitä on turha miettiä, että oliko Vili pidemmän aikaa sairas. Asia ei sitä ajattelemalla parane. Kenties tekee vain sinun Vilin ajattelemisen entistä surullisemmaksi. Sitten, kun aika on oikea varmaankin löydätte jonkun ilahduttamaan päiviänne. Eihän se uusi koira korvaa Viliä eikä muitakaan vanhoja koirianne, mutta on taas uusi perheenjäsen. Terveisiä Saksan maalle, M-L ja Ossi.

HooPee kirjoitti...

Jos olisin urheilullinen tyyppi, osaisin liikkua ulkona myös ilman koiraa, mutta kun olen vain penkkiurheilija, niin koira on oltava. Viimeiset 35 vuotta on aina, joka päivä ollut koira huushollissa. Ainoa tauko oli Vilin ja edeltäjänsä välillä, tasan 2kk, silloinkin olimme sitä mieltä, että ei enää uutta koiraa, koimme olevamme liian vanhoja koiranpitäjiksi. Sitten tilanne kärjistyi niin, että koira oli saatava ja äkkiä. Niin tuli Vili tasan 2kk Hessun jälkeen.
Olen aina uutta koiraa hankittaessa päätynyt erinäköiseen kuin se edellinen, etten edes lankea kiusaukseen ajatella, että uusi koira olisi kuin vanha koira olisi tullut takaisin. Se ei olisi oikein sitä uutta koiraa kohtaan ja itsellekin vain itsepetosta.
Tuleva koiramme tulee olemaan täysin erinäköinen kuin Vili. Todennäköisesti se ei myöskään ole ulkomailta eikä edes saksalainen löytökoira, niiden saaminen kestää "iäisyyden", aina monia ihmisiä haluamassa samaa koiraa. Suomessa löytökoiran hankkiminen on paljon nopeampaa, pieni kansa, vähemmän haluajia, tyttärenikin sai molemmat koiransa alta aikayksikön.
Päätynemme ostamaan ihan tavallisen, hyvissä olosuhteissa kasvaneen koiran. Jää nähtäväksi, kuinka loppujen lopuksi käy.
Syksy on tullut tänne, parvekkeen pelarguunit ovat edelleen täynnä nuppuja, vahinko vaan, että koleasta säästä johtuen eivät enää ehdi aueta.
Ossilaan terveisiä!

Laura ja Mauri kirjoitti...

Toivottavasti uusi karvainen kaveri löytää tiensä teidän luokse pikapuoliin! Vilin elämä oli varmasti onnellinen, elihän se hyvässä kodissa ja rakastavien ihmisten keskellä, ja tiesi varmasti aina sen, että te toimitte sen parhaaksi. Oli tosi hienoa seurata sitä, kuinka loistavasti Vili kotiutui uuteen kotimaahansa, ja otti tyylilleen uskollisesti ympäristönsä haltuunsa puistonpenkkejä ja ostoskeskusta myöten - se oli varmasti todella hienoa aikaa Vilin itsensäkin mielestä!

Paljon terveisiä teille, pidämme peukkuja (ja tassuja), että saatte pian uuden lenkittäjän taloon! t. Laura ja Mauri

Liftari kirjoitti...

Vaikka ihan itketti tätä lukiessa aina välillä, olen kuitenkin hyvillä mielin. Olet suruasi käsitellyt ja päässyt tasolle, jossa ihan uuden karvanaperon ajatteleminen on sallittua. Ja avoimesti uskaltaa myöntää, että elämä ilman uutta naperoa on tyhjää. Antaa itselleen luvan kiintyä ja rakastua uuteen naperoon, kun on huomannut, ettei se mitään vie pois entiseltä.
Vili, tuo ihana suloinen sympaattinen Vili <3. Essin kaveri, näin miellän sisimmässäni vaikkeivät koskaan tavanneet.. Lähtemätön tassunjälki.

En katsonut tuhkakuvaa, kun ei tarvinnut. Oman mäykkypoikani tuhka on mielessä niin kirkkaasti. Hänen lenkkipoluilleen sen sirottelin, ikäänkuin paluu luontoon.
Nyt ihan elän odotuksessa minkälainen karvanapero sieltä teille tulee lenkittäjäksi ja seuralaiseksi ja tietysti "lapseksi" eli karvanaperoksi huusholliin. Samanverran teillä siihen meni aikaa kuin minullakin mäykkyni jälkeen. syyskuun alussa silloin hän lähti sateenkaarisillalle ja marraskuun lopussa sydän nyrjähti Essiin. Joulukuun 13 sitten maksoin hänestä varausmaksun käydessäni tutustumassa häneen ja hyväksyttämässä itseni hänen äipäkseen. Enkä kertaakaan ole katunut. Ja ymmärrän senkin, että jos kuntoa riittää niin varmaan sitten joskus hirveän pitkän ajan päästä tulee joku uusi pörriäinen, joka jättää sen oman tassujälkensä. aivan kuten kaikki koirani ovat jättäneet. Elämä on. Ja se vain koiraihmisellä menee näin.

Terkkuja sinne Essilästä ja tassut ,peukut pystyssä täällä teille.

creek kirjoitti...

Ompa kätevän näköinen tuo sinun "tee se itse -kauluri", täytyypä pistää korvan taakse.

Mulla on sama homma; jos ei ole talutushihnaa käessä, niin eipä sitä niin useasti tule käytyä ulkoilemassa, kuin mitä silloin kun oli koira. Nyt tämä kohta pari vuotta mitä on kuiten käyty patikoimassa, marjastamassa tai muuten kävelemässä, joka kerta mietin kuinka se koira voisi olla siinä mukana, ja kuinka turhalta se tuntuu kun sitä ei ole. Ehkä joskus sitten.

Ompa vaan erilaista tuo Vilin tuhka/jäännökset. Mitenkään käytännössä tuo tuhkaus sielä tehdään erilailla mitä Suomessa? Ei varmaan polteta niin "poroksi"?

Mutta oi, jään jännityksellä odottamaan mahdollisia uutisia teidän uudesta perheenjäsenestä :)

HooPee kirjoitti...

Kuule, olen ymmärtänyt, että Suomessa koiran tuhkaamisen jälkeen ne jäännökset jauhetaan, eli luut ym. ja sitten siivilöidään vain ne tuhkat pussiin. Täällä silputaan myös ne tuhkatut jäännökset, mutta ei niin pieneksi kuin Suomessa eikä sitä silppua siivilöidä millään tiheällä siivilällä, vaan isoreikäisellä. Tulos näkyy kuvassa.
En tiedä, miten Suomessa on, mutta täällä oli myös mahdollisuus olla läsnä oman lemmikin yksilötuhkauksessa ja sen kaikissa vaiheissa.
Jännityksellä odotan, milloin teillä kotona taas huiskuaa koiran häntä...

HooPee kirjoitti...

Uskon minäkin, että Vili oli ihan onnellinen meillä, miksei olisikaan ollut. Koko meidän elämämme pyöri Vilin ympärillä, ihan kuin olisi ollut vauva talossa. Siksi se onkin niin kauheaa olla ilman tätä "vauvaa".
Vili oli "cooler Typ", kuten mieheni sanoo.

HooPee kirjoitti...

Kirjoititpa kauniisti. ♥
Minä toivon niin hartaasti, että emme joudu katumaan sen tulevan "hurtan" valintaa, toivon, että se on ongelmaton, terve ja miellyttävä koira. Saa nähdä, toteutuuko toive...Peukkuja pidetään täälläkin!

Merja Hannele kirjoitti...

Minunkin mielestäni oli kiva tuo kauluri-idea! Olisinpa tuon tiennyt, kun sitä meillä tarvittiin. Noh, vastaisuuden varalle.

Tuhkat katsoin. Meillä on Caron tuhkat myös kotona ja uurna on suljettu, koska en koskaan ripottele niitä mihinkään, joten en ulkonäköä tiedä, mutta varovasti ravistamalla kuuluu ääni, joka voisi kuulua tuon näköisestä tuhkasta, jonka linkkiin laitoit. Sitä vähän joskus ihmeteltiinkin, koska luultiin, että se ei helisisi. Olen itse aina silloin tällöin pitänyt uurnaa sylissäni. Puoli vuotta siitä tuli 11. päivä tätä kuuta, kun Caron aika tuli.

Ihanaa kuulla, että elämä on jatkumassa siellä sinullakin, kyllä se niin on, että koiraa kaipaa aina, kun sellaisen on kerra omistanut.
Meilläkin ollaan oikein iloisia oltu Ticon jälkeen. Akukin on piristynyt, tosin ei paljoa. Vielä ruoka vaihdettiin vanhukselle, kun kaikki vajaatoiminnat alkavat olla arkipäivää - sydän, maksa ja munuaiset alkavat hiipua. Jos sentään vielä joulu saataisiin olla rauhassa yhdessä. Vaikka vielä vuoden päästäkin...Mutta nämä jutut eivät ole meidän hallussamme.

Toivottavasti löytyy ihana karvaturri teillekin! Olet ilmeisesti ajatellut aikuista koiraa, vai olenko ymmärtänyt väärin? Se on ihan hyvä vaihtoehto. Itse en ainakaan kadu.

Anonyymi kirjoitti...

Mä arvasin että hankitte vielä hauvan, ja hyvä niin! Tarttee se isoäitikin oman "vauvan"... :)

t. Titti

creek kirjoitti...

Ok, mulla ei oikeastaan ole minkäänlaista hajuakaan miten yleensäkään tuhkaus suoritetaan. Paitsi että siihen liittyy tuli ;)

Lauantaina meillä huiskuaa vuorokauden verran koiran häntä. Toinenkin häntä huiskuais, jos ei olis ihan töpö. Meille siis tulee hoitoon kaverin mittelspitz ja ranskanbulldoggi, mukava saaha hetkeksi koiraelämää taloon. :)

HooPee kirjoitti...

Titti-kulta, hyvin tunnet isovanhempasi, sukuvika vissiin, kun ei osata elää ilman eläimiä. :)
Terveiset teille isoille sekä lapsille! ♥

HooPee kirjoitti...

Teillä Aku elelee elämänsä iltaa, silti ei tiedä, onko aikaa jäljellä paljon vai vähän. Harmi, että Akulta lähti kaveri, olisivat saaneet viettää ehtoota yhdessä. Eiköhän Tico hiukan lievitä yksinäisyyttä, vaikka ei olekaan se vanha kaveri.
Ei me enää tässä iässä oteta pentua, aikuinen koira, ensimmäistä kertaa. Tähän asti koirat ovat tulleet meille pentuina. Niin, aikansa kutakin, nyt on aikuisen koiran aika.

Sheriffit kirjoitti...

Osanottomme Vilin poismenosta. Luin uutisen aika tuoreeltaan teidän blogistanne, mutta en löytänyt sanoja. Asia jäi muhimaan, enkä osaa lohduttaa vieläkään. Onneksi meille jää monet muistot poistuvista ystävistämme ja kuvat auttavat muistamaan. Törmäsin erään kerran mieheen jolta oli kuollut koira. Hän kertoi koirastaan kuin elämänsä sankarista ja kertoi heidän vaimonsa kanssa kävelevän pelkän hihnan kanssa. Molemmilla hihnan toinen pää. Kummastelin miestä silloin, mutta luultavasti tekisin itsekin niin. Ovat nämä pieniä ilopillereitä, vaikka välillä rasittavatkin...

HooPee kirjoitti...

Voi, kiitos. Ei sellaisia lohdutuksen sanoja omaa kukaan, ei sellaisia ole varmaan olemassakaan. Suru on aina niin henkilökohtaista ja niin raskas asia, siitä selviää vain ajan kanssa, suremalla. Niin, onneksi jää muistot ja nykyään kuviakin ja videoita, vaikka kuinka paljon.
Nyt meilläkään katsotaan jo taas tulevaisuuteen.

Virpi kirjoitti...

Ilmeisesti et tätä blogia enää kirjoita, mutta pakko silti kommentoida. Eksyin tänne googletellessani Sateenkaari-runoa postaukseeni, jossa pohdin oman Vili-koirani poismenoa näin 4kk jälkeen ja voi että tuli itku. Ei pelkästään siksi, että osui niin lähelle omia fiiliksiä, mutta myös myötätunnosta; kuinka väärin onkaan, että rakas koira nukkuu pois noin nuorena kuin mitä teidän Vili teki, osanottoni :(

Oma Vilini oli jo päälle 17-vuotias ja vaikka sekin menetys tuntuu edelleen "epäreilulta", niin en voi edes kuvitella sitä vääryyden tunnetta, mitä tuossa teidän tilanteessa tuntisi. Todella surullista.

Huomasin myös hassun sattuman noiden päivämäärien kanssa, meidän Vili nimittäin nukkui pois 27.11. joka itseasiassa on myös meidän sitä edeltävän koiran syntymäpäivä, ja oma syntymäpäiväni on taasen 17.7... Hassua.

Joka tapauksessa jaksamista ja onnea elämään uuden tulokkaan kanssa :)

HooPee kirjoitti...

Ihan kivaa, että kommentoit tänne!
Vain toinen koiransa menettänyt osaa myötäelää toisen menetyksessä. Tavallinen tuttu, joka ei ole vastaavaa milloinkaan kokenut, ei kaikesta hyvästä tarkoituksestaan huolimatta saata ymmärtää sen menetyksen suuruutta, kun koira kuolee.
Sattumaa on sekin, että näköjään asut tuossa naapurimaassa eli olemme molemmat vieraassa maassa. :)
Sinun Vilisi sai elää pitkän elämän, se on vallan ihanaa! Luulen, että kaipaus on vieläkin suurempi kuin nuoren koiran lähtiessä. Yhteisiä vuosia on niin paljon enemmän, yhteisiä muistoja, yhteisiä elämänvaiheita. Nuoren koiran kuolema tulee enemmän yllätyksenä, shokkina, siihen ei voi valmistua, kuten iäkkään koiran ollessa kysymyksessä. Suru on silti yhtä syvä. ♥